torstai 22. maaliskuuta 2012

Claire Castillon: Kuplissa

Claire Castillon'n Kuplissa-novellikokoelma osuu ja uppoaa. Novellit koostuvat monologeista, joita niiden päähenkilöt vyöryttävät läheisilleen. Kuulostaako tutulta:

Annabelle

”Tule sinä mieluummin meille. Menee muuten liian monimutkaiseksi. Niin, ja tule seitsemältä. Jos en ehdi tehdä ruokaa, tilataan pizza. Mutta jos voit tai siis jos haluat, tuo viiniä. Minä en enää juo. Saatan unohtaa ostaa sitä. Kun sinulla on lapsi, kaupassakäynti on toisarvoista. Kiiruhdat hakemaan häntä töiden jälkeen, se on kaikkein tärkeintä! Miten selittäisin sinulle… Vaihdat korkkarit maastokenkiin. Itse asiassa kehityt. Minä olen muuttunut, käytän urheiluvaatteita, niin että on helpompi kontata kullanmurun kanssa.

En voi enää käyttää sellaisia kuteita kuin sinä, joka et vielä ole äiti, niin, en voi pukeutua huorahtavasti. Se oli vitsi! Ai niin, vieläkö käytät sitä minihametta, jonka ostimme silloin yhdessä? Mitä kundikaverisi siihen sanoo? Ai se on ohi! Taas! Sinun pitää kertoa siitä minulle. Miten pitkään siitä onkaan, kun ollaan viimeksi nähty? Niin pitkään, että olet varmaan vaihtanut miestä kaksitoista kertaa! Ihan naurattaa!



Sinulla kun ei ole lapsia, pyydän sinua tulemaan meille syömään. Sinulla menee matkaan vain tunti, ja koskapa et tee työtä vaan kirjoitat niitä kirjojasi, pyydän, että tulet aikaisin, niin että ehdit nähdä, miten Annabelle kylpee, syö ja menee nukkumaan, siinä kolme aivan erityistä hetkeä. Asumme lähellä metroasemaa. Päivällinen päättyy aikaisin, koska Jacques ja minä tarvitsemme unta, niin että sinun ei tarvitse edes mennä taksilla kotiin. Minulla ei ole mitään syytä maksaa lapsenlikkaa ja mennä viettämään iltaa kodin ulkopuolelle, kun kerran sinä voit tulla meille eikä kukaan kaipaa sinua. Pääsetpähän samalla tuulettumaan.”


Kuva: Gummerus.fi

Herbert

”Kun Herbert yllättäen piipahtaa luonani, ihmettelet, mikä häntä estää suunnittelemasta menojaan. Kun minulla on vapaailta ja voin tavata sinua, pidät hänen poissaoloaan epäilyttävänä. Mitä ihmettä sinä oikein haudot huomautustesi takana?

Minusta tuntuu, että olen hänen kanssaan paljon enemmän kuin jos eläisimme yhdessä. Ja hänen menneisyytensä ja vaimonsa eivät häiritse minua ollenkaan, jos sinä niihin vihjaat. On mielestäni aika ihailtavaakin, ettei hän viskaa sitä naista romukoppaan kuin vanhoja tohveleita. Hän kunnioittaa vaimoaan, siinä kaikki. Kun he viettävät aikaa yhdessä loma-asunnollaan, he tekevät sen hyvinä ystävinä.

Sinä syöksyt puimaan asiaa kuin koira luuta kalvamaan. Mutta oletko sinä paikalla, kun hän sanoo minulle aikovansa ottaa eron? Olitko sinä paikalla, kun hän otti sen riskin, että esitteli minulle heidän kotiaan? No joo, vaimo oli matkoilla, ja myönnän sen jo ennen kuin sinä kiirehdit muistuttamaan asiasta, mutta entä sitten? Olitko sinä paikalla, kun hän näytti minulle makuuhuoneensa, jossa oli yksi yhden hengen vuode? Eikä se ollut hänen poikansa huone, koska kuitenkin tartut heti ensimmäiseen valheen mahdollisuuteen!

….

Hänen vaimonsa oli kuvioissa ennen minua, häntä Herbert laiminlyö viettäessään aikaansa minun kanssani. Vaimo on hänen paras ystävänsä. Minun ei olisi pitänyt kertoa sinulle, etenkin kun en todellakaan kärsi siitä. Kun Herbert päättää viettää joulua vaimonsa kanssa, koska tämä on juuri menettänyt isänsä, sinä haluaisit, että jättäisin hänet. Olet hirviömäinen!

Älä viitsi! Sinä vain jankkaat! Se on ihan eri asia. Minulta puhkesi umpisuoli. On Herbertin kaltaisella miehellä muutakin tekemistä kuin käydä sairaalassa katsomassa minua harmittoman leikkauksen takia. Kuulostat ihan äidiltäni! Mitä, ai että vähintään kukkia?”

Castillon'n tuotantoon perehtymättömille suosittelen lämpimästi myös edellisiä novellikokoelmia, vinksahtaneista rakkaustarinoista kertovaa Pieni sydän jaksaa rakastaa sekä äidin ja tyttärien välisiä suhteita ruotivaa Äidin pikku pyöveli.

Kuva: Gummerus.fi

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Pimp my cousin, part II

Kerroin Pimp my cousin –kirjoituksessani, että sukulaiset ja ystävät ovat innokkaina parittamassa minua ja miettimässä tuttavapiiristään potentiaalisia deittejä, mutta kun tulisi aika toimia eli laittaa tiedustelua menemään tai yrittää järjestää tapaamista, mitään ei tapahdu.

Kevät on kuitenkin tuonut mukanaan aimo annoksen tarmoa erityisesti sukulaisten keskuudessa. Serkkuni oli vihdoin löytänyt sähköpostistaan seminaariesiintyjän yhteystiedot ja laadimme yhdessä viestin, jonka serkku pisti menemään miehelle sähköpostilla.

Tarinahan meni siis niin, että mies oli lentokentällä tavannut naisen, jolle hänen piti mennä juttelemaan, mutta rohkeus loppui kesken ja nainen meni menojaan. Mies totesi tuolloin tapahtuneesta musertuneena päättäneensä, että jatkossa hän tarttuu aina tilaisuuteen.

Lähetimme viestin serkkuni nimellä ja kerroimme siinä taustaa siitä, missä serkku oli kuullut miehen esityksen, mikä häneen oli tehnyt vaikutuksen ja miksi hän ajattelee, että voisin olla sopiva match miehelle. Lopussa serkku kehotti miestä tarttumaan tilaisuuteen ja laitoimme mukaan myös pari valokuvaa minusta sekä lyhyen esittelyn siitä, kuka olen ja mitä teen.

Totesimme, että mies todennäköisesti vastaa viestiin edes jotain – hän kun myy yritysvalmennuksia oman yrityksensä kautta, ja koska hän ei tiedä serkkuni toimenkuvaa tämän organisaatiossa, valmennukset voivat jäädä jatkossa tilaamatta, jos hän ei käyttäydy korrektisti asiakkaitaan kohtaan. Mitä vielä. Serkun sähköpostiin ei ole ilmestynyt vastausta tähän päivään mennessä.

Olemme joutuneet saapuneiden postien alakansioon ”Hullut” tai vaihtoehtoisesti mies on luokitellut saamansa sähköpostin suoraan roskapostiksi. Hän luultavasti kertoo illanistujaisissa tai tulevissa seminaareissaan tarinaa kilipääserkuksista, jotka yrittävät epätoivon vimmalla järjestää treffejä ventovieraiden kanssa.

Julistimme skumppalasien äärellä, että mies voi puolestamme työntää carpe diem –sloganinsa takapuoleensa ja serkun työnantaja ei tasan tarkkaan tilaa mieheltä enää mitään palveluita. Pidä tunkkis!


Viikonloppuna istuimme iltaa baarissa samaisen serkun, hänen siskonsa sekä näiden poikaystävien kanssa. Paikalle pölähti toisen serkkuni poikaystävän vanhoja opiskelukavereita, jotka vaihtoivat tämän kanssa kuulumisia ja jatkoivat sitten matkaansa toisaalle. Kun miehet olivat poistuneet kuuloetäisyydeltä, koko seurue lehahti kimppuuni kuin varpushaukat raadolle. Siis kirjaimellisesti. Päät kääntyivät valon nopeudella ja suut aukesivat yhtä aikaa.

”Noi oli sinkkuja!”, seurue huusi lähes yhteen ääneen.

”Kiinnostaako jompikumpi tai kumpikin?”

Ööö.. Minuutin tapaamisen ja kättelyn perusteella on toki hieman hankalaa vastata, mutta toinen miehistä oli kieltämättä kivan näköinen. Toinen serkkuni yritti väkipakolla tyrkyttää minulle toista ehdokasta, joka ei ollut millään muotoa minun tyyliseni. ”Mä kyllä lähtisin sen kanssa kahville.” No kiva, mene sitten! Itse en ajatellut.

Kelpuuttamastani kandidaatista on nyt selvitystyö päällä, ja serkkuni poikaystävä tulee lähettämään hänelle hienovaraista viestiä, josko hän haluaisi lähteä semisokkotreffeille kanssani. To be continued...

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Nettimokia

Kun edellisessä kirjoituksessani parjasin Kimmoa, joka meni ja mokasi kuvien lähettämisen, on ehkä reilua avautua omasta nettimokastani. Tarina ei kylläkään liity deittailuun vaan työnhakuun. Puolustuksekseni totean, että episodi ajoittuu vuosituhannen vaihteeseen, jolloin it-taidot ja netin käyttäminen eivät vielä kuuluneet peruskansalaisen repertuaariin. Työväenopistoissa ei opetettu twiittaamaan tai käyttämään Facebookia, ja atk-taitoja oltiin vasta ryhtymässä opettamaan työpaikoilla atk-ajokortin ja vastaavien muodossa.

Olin yläasteella osallistunut atk-tunneille. (Kyllä, peruskouluaikoinani valinnaisiin oppiaineisiin tosiaankin kuului aine nimeltä atk. Valittavissa olisi ollut myös konekirjoitusta. God I'm old.) En muista enää motiivejani oppiaineen valinnalle ja kaduin päätöstäni koulun loppuun saakka. Opetuksen alkaessa kävi nimittäin ilmi, että olin ryhmän ainoa tyttö. Olin kauhuissani – luokka oli täynnä poikia, joiden kanssa en osannut olla luontevasti, opettaja oli ventovieras, ja heidän keskellään nökötti epävarma ja ujo 14-vuotias tyttö.

Opetus alkoi opettajan tokaisulla, että perusasioita ei kannata opetella, koska kaikki osaavat ne kuitenkin. Paitsi että en osannut edes avata tietokonetta muusta käytöstä puhumattakaan. Tunnille eksyneet pojat olivat luonnollisesti nörttejä, jotka viettivät koulupäivien jälkeiset pitkät iltapäivät koneen ääressä. Tunneilla opeteltiin lähinnä ohjelmoimaan sen sijaan, että olisimme opetelleet ensin käyttämään konetta ja erilaisia ohjelmia, joista olisi voinut olla hyötyä hamassa tulevaisuudessa kuten Office-ohjelmat.

Lopputulos oli se, että istuin koneen ääressä kaksi vuotta tekemättä mitään satunnaista pasianssin ja miinaharavan pelaamista lukuun ottamatta. Aamutunneilta lintsasin siten, että tulin paikalle vasta toiselle oppitunnille ja sain asiasta maininnan päästötodistukseen. Pasianssin pelaamisella sain kuitenkin todistukseen arvosanaksi kasin. Liekö opettaja antanut sen säälistä todettuaan, ettei ollut kovinkaan hyvä opettamaan oppilailleen perusasioita, jolloin nämä putosivat kelkasta heti alkumetreillä.

Opettaja oli möhömahainen, sammakon näköinen ukko, joka kertoi tunneilla kaksimielisiä ja rasistisia vitsejä ja ilmoitti tuntien loppupuolella, että voisin lähteä etuajassa välitunnille, sillä hän aikoo kertoa tarinoita, jotka eivät sovi korvilleni. Yhden tunnin päätteeksi hän ilmoitti, että ”sä voit nyt lähteä välitunnille, koska oot niin hyvännäköinen”. Tarkennettakoon vielä, että mies oli keski-ikäinen.

Lukioon mennessä olin viisastunut sen verran, etten valinnut enää ”atk:ta” valinnaiseksi oppiaineeksi. Kun sitten vihdoin pääsin opiskelemaan, olin tietokoneen kanssa täysin kädetön. Onneksi ensimmäisenä opiskeluvuotena opiskelijoiden atk-taitoihin panostettiin ja opettelimme muun muassa kymmensormijärjestelmän, tiedonhakua netistä, sähköpostin käyttämistä sekä Office-ohjelmien alkeet. Ensimmäisen lukukauden päätteeksi osasin siis jo auttavasti käynnistää tietokoneen sekä selailla nettiä ja kirjoittaa sähköposteja.

Loppukeväästä opintotoimistosta otettiin yhteyttä ja kysyttiin, onko minulla vielä kesätyöpaikkaa. Ei ollut, joten he välittivät minulle työpaikkailmoituksen, jolla etsittiin yritykseen kesäharjoittelijaa. Kirjoitin intopiukeana hakemuksen – lähinnä siis parantelin valmista hakemuspohjaani, johon päivitin päivämäärän, vastaanottavan yrityksen osoitetiedot sekä yksittäisiä tekijöitä kyseistä paikkaa koskien. Sitten pistin sen menemään sähköpostilla – osa yrityksistä oli vuosituhannen vaihteessa jo niin valveutuneita, että ottivat hakemuksia vastaan sähköpostin liitetiedostona.

Lähettämisen jälkeen tallensin hakemuksen ja jäin pohtimaan, olisiko se pitänyt tallentaa jo ennen lähettämistä. Kysäisin asiasta silloiselta poikaystävältäni, joka oli it-asioissa yhtä kädetön kuin minä. Hän totesi, että kyllä se varmaan pitää tallentaa ennen lähettämistä, että vastaanottajalle välittyvät tiedostoon tehdyt muutokset.

Auts. Olin siis lähettänyt ”Nokialle” hakemuksen ”Ericssonin” nimellä ja osoitetiedoilla sekä täysin väärällä päivämäärällä varustettuna. En saanut paikkaa. En myöskään saanut kohteliasta vastausta ”tällä kertaa valintamme ei valitettavasti...”. Mistä minä olisin tiennyt, että tiedosto pitää tallentaa ennen kuin sen lähettää – kyllähän tulostinkin suoltaa ulos sen dokumentin, joka ruudulla näkyy riippumatta siitä onko tiedostoa tallennettu vai ei. Miksi sähköposti ei toimisi samalla logiikalla?

Kesätyöpaikka jäi saamatta, mutta ainakin opin kantapään kautta tallentamaan tiedostot ennen niiden lähettämistä :)

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Epic fail

Tämän täytyy olla noloin deittiviestiepisodi miesmuistiin. Sain nettideittipalstalla viestin mieheltä, joka kertoi itsestään lyhyesti ja kysyi, voisiko hän toimittaa kuviaan sähköpostiini. Ilmoitin, että toki hän voi laittaa kuvia tulemaan ja annoin sähköpostiosoitteeni. Sähköpostiini olikin saman päivän aikana ilmestynyt seuraava viesti:

Lähettäjä: kimmo.kimmonen@kimmonen.com
Aika: 29.2.2012 klo 18:06
Otsikko: Kuvat

Moi,

Kiitos kuvasta – kaikenlaista hässäkkää tässä, palailen myöhemmin!

T:Kirsi

Kirsi? Mikä v..n Kirsi? Tarkistin lähettäjän uudestaan. Kyllä, Kimmo Virtaselta minulle. Kärsiikö mies identiteettiongelmista? Onko Kirsi yksi hänen sivupersoonistaan? Viestin mukana ei ollut liitetiedostoa, joten luvattuja kuvia en saanut. Sitten huomasin, että viesti jatkuu ja skrollasin sivua alaspäin.

Lähettäjä: kimmo.kimmonen@kimmonen.com
Vastaanottaja: kirsi.kirsinen@kirsi.com
Aika: 28.2.2012 klo 14:15
Otsikko: Kuvat

Moikka

Tässä pari kuvaa, ilmoittele mitä mieltä olet :-)

T:Kimmo

Mies oli siis edelleenlähettänyt minulle Kirsi-nimiseltä naiselta saamansa vastauksen ja heidän keskinäisen kirjeenvaihtonsa. Faaail! Tunsin lähes myötähäpeää miehen puolesta. Vastasin hänelle, että hänen lähettämänsä viestin mukana ei ollut liitetiedostoa ja toisekseen olen joutunut osalliseksi hänen ja jonkun Kirsin väliseen sähköpostikeskusteluun. Mitä mies vastaa? Ei mitään. Tilanne olisi vielä ollut pelastettavissa pahoitteluilla ja ”voi ei, miten nolosti pääsi käymään” –henkisellä vastausviestillä. Kimmo päätti kuitenkin ratkaista asian suoraselkäisesti työntämällä päänsä pensaaseen. Tyypillistä.