Pimp my cousin

Sinkkuna pääsen (joudun?) paritusyritysten osaksi kiitettävän usein. Lähipiiri tuntuu ottavan parisuhdestatukseni tosissaan ja pohtii kuumeisesti, miten vältän vanhan piian kohtalon, saan kermakakkuhäät ja ikuisen onnen jonkun kunnollisen ja tunnollisen miehen kanssa.

Serkkuni on suunnitellut parittavani minut miehensä serkulle (sukulaisessa vara parempi) sekä seminaaripuhujalle, joka oli seminaarissa kertonut kevennyksenä tarinan siitä, miten oli lentokentällä tavannut elämänsä naisen, muttei uskaltanut sanoa tälle sanaakaan. Nainen jatkoi matkaansa omaan suuntaansa ja mies jäi miettimään miten tässä näin kävi.

Pohdimme, että hän saattaisi tarinansa perusteella arvostaa suoraa lähestymistapaa, sähköpostia: ”Sä et tiedä kuka mä olen, mutta lähtisitkö treffeille mun kanssa?” Carpe diem! Serkun piti kaivaa miehen yhteystiedot työsähköpostistaan marraskuussa – niitä odotellessa. (Yhteystietoja odottaessani mies ehtii todennäköisesti pariutua jonkun toisen kanssa, samoin serkun miehen serkku.)

Kuusikymppinen rouva oli kaavaillut minusta miniää itselleen. Sähköpostiin ilmestyi varovainen kysely, jossa hienovaraisesti tiedusteltiin, olenko sinkku ja jos, lähtisinkö sokkotreffeille. Tarkempi selvitys osoitti, että kyseessä oli rouvan oma poika, joka oli vastikään sinkkuuntunut. Sähköpostiin pelmahti vaikuttava ansioluettelo kuvan kera. Mies ei sen sijaan innostunut minusta, joten en päässyt deiteille asti. Positiivista potentiaalisessa suhteessa olisi ollut se, että ainakin olisin tullut hyvin toimeen anopin kanssa. Meillä on jopa sama harrastus, joten kahvipöydässäkin olisi riittänyt keskustelun aiheita.

Toisen serkkuni poikaystävällä on reippaasti kavereita. Kun olimme yhdessä kahvilla, serkku rupesi kyselemään mieheltä, olisiko hänellä kaveria, jonka kanssa voisin lähteä treffeille. ”Täytyy miettiä”, mies totesi. ”Kai sieltä nyt joku tolle löytyy, sullahan on 600 Facebook-kaveria!”, serkku huudahti. Ilmeisesti ei löytynyt, sillä en ole vieläkään päässyt treffeille.

Kaverini puolestaan on kierrättänyt minulle nettideittejä, joiden kanssa asiat eivät ole edenneet yhtä deittiä pidemmälle. Kyseiset miehet eivät siis ole olleet Hui kauhistus –osastoa pusakoineen ja kännykkävöineen vaan mukavia miehiä, joiden kanssa kemiat eivät yksinkertaisesti ole kohdanneet. Minäkään en tosin ole löytänyt heistä kemiaa enkä fysiikkaa sen puoleen – etsintä jatkuu siis edelleen.

Toinen kaverini on parittamassa minulle omaa, työkaverinsa järkkäämää sokkodeittiä. Mies oli kuulemma mukava, mutta liian lyhyt, ja voisi olla pituutensa puolesta sopivampi minulle. Se on senteistä kiinni! Joudun kuitenkin odottelemaan, että treffeistä on kulunut säädyllinen aika ennen kuin hän kehtaa kysyä mieheltä, olisiko tämä mahdollisesti kiinnostunut kaverista. (Epäilen, että saan odottaa pitkään.)

Kolmas kaverini lähetti kahvittelun jälkeen tekstarin, jossa totesi keksineensä kaveripiiristään minulle miehen, jonka kanssa voisin lähteä deiteille. Annoin hänelle sähköpostiosoitteeni ja ilmoitin, että mies voi laittaa siihen meilillä lisätietoja itsestään, ja voimme sen jälkeen mahdollisesti sopia tapaamisen. Odottelen tätä sähköpostia edelleen, mutta vastahan tässä on vuosi kulunut.

Seiskapäivää-mies saa kyseenalaisen kunnian olla toistaiseksi ainoa järjestetty sokkodeittini. And look how well that turned out! Ystävien ja sukulaisten paritusyritykset ovat hellyyttäviä, jos hieman ponnettomia, ja näyttääkin siltä, että jos jättäydyn avun varaan, tulen kuolemaan onnettomana ja yksin. Ehkä minusta tulee hieman vinksahtanut vanhus, joka vielä vanhainkodissakin istuu vuodesta toiseen tietokoneen edessä odottamassa sitä ainoaa ja oikeaa ja välillä soittelee sukulaisille, ovatko nämä muistuttaneet potentiaalista miestä lähettämään sähköpostia. ”Mites se Pauli, onko se vielä elossa ja jos, niin pääseekö se vielä tietokoneelle?”