perjantai 30. marraskuuta 2012

Ekat nettideitit


En ole tainnut aiemmin raportoida ihka ensimmäisistä nettideiteistäni, joten tehtäköön se nyt, kun aiheet sinkkuelämän osalta alkavat olla muuten vähissä.

Laadin kolmisen vuotta sitten ei-niin-innokkaana ensimmäisen deittiprofiilin itselleni ja päivittelin ystäville, että profiilin julkistamisesta tulee suunnilleen samanlainen olo, kuin menisi liha- ei kun siis baaritiskille minihameessa ja tissipaidassa ja sitten odottelisi, että kuka käy käsiksi. Kun aktivoin profiilini, siihen paukkui heti runsaasti viestejä – lienee normaalia, kun palveluun aktivoituu täysin uusi profiili naiselta. Ryhdyin heti kirjoittelemaan muutaman miehen kanssa ja aloitin muutaman viikon kestäneen sarjadeittailun. Ensimmäiseksi deitiksi valikoitui insinööri, joka näytti kuvassa ihan mukiin menevältä.

Sovimme treffit Stockan kellon alle (vinkki: älä sovi treffejä Stockan kellon alle. Siellä on muutama muukin odottamassa seuraa, joten oikean seuralaisen haarukoiminen väkijoukosta on vähän ikävä nakki.). Olin suhteellisen paniikissa siitä lähtien, kun lähdin kotoa kohti deittipaikkaa. Paniikki yltyi, kun lähestyin tapaamispaikkaa. Ulkona oli viileää ja sateista, joten päätin mennä odottelemaan sisälle ”tuulikaappiin”, josta on suora näkyvyys kellon alle. Ei kestänyt kauaakaan, kun tyyppi ilmestyi paikan päälle. Hän näytti täysin erilaiselta kuin kuvassa, joten pohdin hetken, että katselenkohan oikeaa ihmistä. Mies oli pulkannaru-osastoa – sinänsä ihan hyvin pukeutuva, mutta kokonaisuutena melko gay. Hän näytti sen verran hermostuneelta, että päättelin meidän olevan samoissa asioissa liikenteessä.

Mies ei huomannut minua, joten olisin tässä vaiheessa voinut paeta paikalta jälkiä jättämättä ja jälkikäteen vedota vaikka siihen, että jouduin viemään kissani kiireellisesti eläinlääkäriin / ratikka hajosi jättäen minut matkan varrelle / kotona tapahtui paha putkivuoto, joka edellytti palokunnan tilaamista. Minulla on kuitenkin sen verran selkärankaa, etten harrasta ohareita, joten ulostauduin rohkeasti tuulikaapista ja menin esittäytymään. Päätimme siirtyä läheiseen baariin viinilasilliselle. Keskustelu kulki kankeasti, kävimme läpi perusasioita harrastuksista, työkuvioista ja vapaa-ajan aktiviteeteista.

Keskustelu siirtyi kirjallisuuteen. Kävimme läpi viime aikoina lukemiamme kirjoja ja kirjallisuutta, jota yleensä luemme. Minä kerroin lukevani kaikkea dekkareista ja Finlandia-palkituista romaaneista aina fantasia-kirjallisuuteen, kuten Harry Pottereihin, saakka. Mies tähän (halveksuvalla äänellä): ”Siis mä en ikinä lukis mitään Harry Pottereita. Ei kyllä tulis mieleenkään.” Minä totesin tietäväni ihmisiä, jotka ovat suhtautuneet kirjoihin samanlaisella lämmöllä, mutta yhden kirjan luettuaan ovat lukeneet koko sarjan ja jopa hankkineet sarjan uutuuksia ulkomaisista verkkokaupoista englanninkielisinä painoksina, kun eivät ole jaksaneet odottaa suomennosta.

Miehen asenne alkoi kyrsiä. Seuraava piikki tuli, kun kerroin, missä firmassa olin työskennellyt valmistumiseni jälkeen. ”Siis mä en tajuu, kuka tollasella tekee bisnestä. Eihän toi voi mitenkään olla kannattavaa.” Äänensävy oli yhtä lämmin kuin Potter-kommentissa. Vastaukseksi totesin, että firmassa oli 80 työntekijää ja se teki voittoa, joten ilmeisesti tuollakin alalla pystyi tekemään bisnestä. Sain mahdollisuuden vastakuittailuun jo muutaman minuutin sisällä, kun keskustelimme tarkemmin miehen työstä. ”Mutta noita palveluitahan ei kannata ostaa miltään firmalta, vaan tehdä mieluummin itse, koska noissa firmoissa on niin korkeat kulut, että itse tekemällä säästää merkittävästi”, minä totesin. Mies aukoi hetken suutaan vaivaantuneena ja totesi sitten, että ”Juu, noi meidän palvelut onkin sellaisille, jotka ei osaa tehdä itse.” Minä siihen, että kyllä kuka tahansa osaa, kun vaan vähän perehtyy, ja se kannattaa ehdottomasti, ettei tarvitse maksaa turhasta. Miehen kasvoilta oli luettavissa, että osui ja upposi, sillä kuka tahansa alalla työskentelevä tietää, että olin oikeassa. Minulla ei ole tapana mollata toisten työnantajia ja näiden palveluita, mutta kun joku kerran aloittaa, niin voin jatkaa samalla linjalla.

Ensimmäiset nettitreffini olivat siis todella antoisat ja lämminhenkiset – ja ei, emme tavanneet toista kertaa. Deitit olivatkin vasta esimakua kyseisestä päivästä alkaneelle nettideittielämälleni, joka – kuten lukijani tietävät – tuntui olevan täynnä urpoja, juntteja ja vastoinkäymisiä. Tarina pitää sisällään myös pienen opetuksen: jos olet missään määrin kiinnostunut deittikumppanistasi, älä ikinä, missään tilanteessa puhu hänelle ivalliseen sävyyn ja anna sitä kuvaa, että suhtautuisit hänen tekemisiinsä – oli kyse sitten ammatista, harrastuksista tai mistä tahansa muusta – halveksuen. Joillekin tämä on itsestäänselvää, toisille nähtävästi ei.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Let’s talk about money – maksu luonnossa vai käteisellä?


Yhteen muuttaminen ”kolmosen” kanssa saattaa muutaman kuukauden sisällä olla ajankohtainen, joten ajattelin kysellä lukijoiden mielipiteitä ja kokemuksia asumiskustannusten jakamisesta. Lähipiirissä toteutettu gallup on antanut tulokseksi kovin vaihtelevia maksukäytäntöjä, joten olen edelleen hukassa sen suhteen, miten asumiskulut tulisi jakaa.

Faktoja:

Yhteen muuttaminen tarkoittaisi sitä, että mies muuttaisi vuokrayksiöstään omistusasuntooni. Tulotasomme on tällä hetkellä suunnilleen sama. Omat asumiskustannukseni koostuvat yhtiövastikkeen lisäksi lainan lyhennyksistä.

Empiirinen tutkimus lähipiirissä on osoittanut, että vastaavassa tilanteessa toisen omistusasuntoon muuttava maksaa esimerkiksi vastikkeen ja vesimaksut kokonaan. Tiedän myös tapauksia, joissa omistusasuja on perinyt avokiltaan muutaman sadan euron vuokraa, josta on vastikkeen lisäksi jäänyt ylimääräistä rahaa / tuottoa omistusasukkaan pussiin. Yhden ystäväni kanta oli, etten voi periä mieheltä muuta kuin puolet todellisista asumiskuluista eli puolet vastikkeesta sekä yhden vesimaksun.

Viimeksi mainittu käytäntö tuntuu itsestäni hieman erikoiselta, sillä siinä miehen asumiskulut olisivat hyvin marginaaliset samalla kun itse köyhtyisin kuukausittain lähemmäs 1000 euroa. Toki suurin osa rahoista menee nykyisen korkotason aikana suoraan lainan lyhennykseen ja siten kasvattaa omaisuuttani, mutta asumiskuluissa on mielestäni tästä huolimatta melko suuri epäsuhta tässä mallissa.

Yhteisesti omistettu asunto ratkaisisi ongelman, koska tällöin molemmat lyhentäisivät omaa lainaansa ja maksaisivat puoliksi vastikkeet. Yhteisen asunnon ostaminen ei kuitenkaan ole järkevää näin tuoreessa suhteessa kummankaan mielestä, ja toisaalta olen ostanut oman asuntoni vastikään eikä sen myyminen muutaman kuukauden sisällä ostohetkestä ole taloudellisesti järkevää puhumattakaan siitä, että haluaisin ryhtyä taas uuteen muuttorumbaan.

Mielipiteitä, hyvät lukijat! Maksaako mies A) luonnossa B) puolet vastikkeesta ja yhden vesimaksun C) koko vastikkeen ja kaksi vesimaksua D) vastikkeen ja vesimaksujen lisäksi pientä vuokraa (ja jos, mikä sen määrä on suhteessa omiin asumiskuluihini)?

perjantai 9. marraskuuta 2012

V..n Lundia!


Joku saattaa ehkä muistaa taannoisen copy-peistatun kirjoitukseni otsikolla ”V...n tuoksukynttilät!”, jossa nimimerkki ”Antero” paljastaa, miten kamalaa elämä naisihmisen kanssa on.

”Joka p****leen kulmaan ilmestyy jukkapalmu punaisessa sydänruukussa ja satoja, ehkä jopa tuhansia hyödyttömiä koriste-esineitä. "oli ihan pakko ostaa tuo posliinikissa, kun se sopii niin kivasti noiden verhojen väriin".”

Minäpä päätin naisena avautua posliinikissojen ja tuoksukynttilöiden sijasta Lundian hyllyistä. Siis niistä v..n karmeista, mäntypuun värisistä avokirjahyllyistä, jollainen tuntuu löytyvän jokaisesta poikamiesboksista.

Tapahtunut tähän mennessä:

Mies vitsailee toistuvasti puolitosissaan (?), että voisi raahata toiseen, puolityhjänä olevaan makuuhuoneeseeni ruman turhakkeen (lue: Lundian mäntypuisen hyllykön) sekä lisäksi lähes 15 vuotta vanhan putkitv:n, joka painaa enemmän kuin japanilainen henkilöauto ja vie tilaa suunnilleen saman verran kuin 80-luvun arkkupakastin. Minä siihen, että nehän ei tänne tule – pehmennykseksi totesin, että toinen verkkokellareistani on täysin tyhjä, joten hyllykkö sekä tv mahtuvat loistavasti kellarikomeroon. Poissa silmistä, poissa mielestä!

Kun aiheesta käytiin ruokapöytäkeskustelua, ystäväni totesi, että telkkarinhan voi oikeastaan jättää myös kellarin käytävälle, koska ”eihän sitä siitä kukaan ota”. Ja että päälle voi vielä laittaa lapun ”toimii” (ja tv pysyy lapusta huolimatta edelleen koskemattomana taloyhtiön julkisissa tiloissa). Mies näytti tässä vaiheessa sitruunan nielleeltä, minä yritin pitää pullanpalat suussani samalla, kun nauroin ääneen.

Mies kyseli Kristalta, että mikä niissä Lundian hyllyköissäkin on vikana.

- ”Siis onks se sun hylly semmonen mäntypuinen hirvitys? Juu, mun eksälläkin oli sellanen eikä sitä kyllä voi säilyttää julkisissa tiloissa, ainakaan omassa kodissa”, Krista totesi.

Keskustelua edeltävällä viikolla olin ollut esittäytymiskäynnillä miehen ystäväpariskunnan kotona. Mies aloitti saman valituksen siitä, miten en huoli kotiini Lundian hyllykköä, putkitelkkaria, työpöytää ja pöytätietokonetta. (Pöytätietokoneen osalta tarkennettakoon miespuolisille lukijoille, että mies ei harrasta tietokonepelejä eikä muutenkaan tee työkseen mitään it-asioihin liittyvää.)

- ”Siis mulle on käynyt ihan samalla tavalla!”, pariskunnan mies parkaisi. ”Me voidaan mennä tonne taloyhtiön kellariin sen jälkeen, kun saadaan nää kahvit juotua, niin mä esittelen mun asunnon teille”, mies jatkoi. (Tyttöystävä oli asuntoon muutettuaan raahannut kellarikomeroon Lundian hyllyt - ne mäntypuiset, pöytätietokoneen ja työpöydän.)

- ”Mitä ihmettä sä teet pöytätietokoneella ja työpöydällä, kun mulla on läppäri ja iso olkkarin pöytä, jota voi käyttää työpöytänä?”, kyselin omalta mieheltäni.

- ”Kuulitsä, kuulitsä”, kiljui toisen pariskunnan kauniimpi osapuoli. ”Tota mä olen yrittänyt koko ajan tolkuttaa sullekin.”

- ”Noita ei pitäis päästää keskustelemaan keskenään näistä sisustusasioista”, miehet totesivat yhtä aikaa.

Silmiä särkee... (Kuva: losmuchachosdelbarrio.com)

Hyvä Lundia,

Toivon, että yhtiönne alkaa kantaa yhteiskuntavastuutaan ja lopettaa välittömästi mäntypuisten ja muidenkin rumien hyllyköiden valmistamisen. Pelkkiin poikamiesbokseihin ja muihin asumiskelvottomiin tiloihin soveltuvien hyllyjen poistuminen markkinoilta parantaisi merkittävästi parisuhteiden ja ihmisten elämänlaatua sekä edistäisi maailmanrauhaa. Tutkimusten mukaan parisuhteessa elävät ihmiset ovat yksineläjiä onnellisempia, joten toivon, että tekin omalta osaltanne haluatte jatkossa olla edistämässä ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta sen sijaan, että ehkäisette niiden syntymistä ja edesautatte turhien parisuhderiitojen ja konfliktien todennäköisyyttä. 

Tuotannon lopettamisen lisäksi esitän, että jokainen poikamies voi palauttaa mäntypuiset hyllyköt myymäläänne, josta vastineeksi luovutetaan lahjakortti sisustusmyymälään, jossa myydään kirjahyllyjä, joita voi hyödyntää ihmisasumuksissa. Myymälöihinne palautetut hyllyköt voitte käyttää yhteiskunnalliseen hyvään pilkkomalla ne ja lahjoittamalla puuosat esimerkiksi Romanian köyhimmille kansalaisille, joilla on pulaa polttopuista.

Parhain terveisin
(Ex)Sinkkuelämää Hel(l)sinki