Sinkkuna pääsen (joudun?) paritusyritysten osaksi kiitettävän usein. Lähipiiri tuntuu ottavan parisuhdestatukseni tosissaan ja pohtii kuumeisesti, miten vältän vanhan piian kohtalon, saan kermakakkuhäät ja ikuisen onnen jonkun kunnollisen ja tunnollisen miehen kanssa.
Serkkuni on suunnitellut parittavani minut miehensä serkulle (sukulaisessa vara parempi) sekä seminaaripuhujalle, joka oli seminaarissa kertonut kevennyksenä tarinan siitä, miten oli lentokentällä tavannut elämänsä naisen, muttei uskaltanut sanoa tälle sanaakaan. Nainen jatkoi matkaansa omaan suuntaansa ja mies jäi miettimään miten tässä näin kävi.
Pohdimme, että hän saattaisi tarinansa perusteella arvostaa suoraa lähestymistapaa, sähköpostia: ”Sä et tiedä kuka mä olen, mutta lähtisitkö treffeille mun kanssa?” Carpe diem! Serkun piti kaivaa miehen yhteystiedot työsähköpostistaan marraskuussa – niitä odotellessa. (Yhteystietoja odottaessani mies ehtii todennäköisesti pariutua jonkun toisen kanssa, samoin serkun miehen serkku.)
Kuusikymppinen rouva oli kaavaillut minusta miniää itselleen. Sähköpostiin ilmestyi varovainen kysely, jossa hienovaraisesti tiedusteltiin, olenko sinkku ja jos, lähtisinkö sokkotreffeille. Tarkempi selvitys osoitti, että kyseessä oli rouvan oma poika, joka oli vastikään sinkkuuntunut. Sähköpostiin pelmahti vaikuttava ansioluettelo kuvan kera. Mies ei sen sijaan innostunut minusta, joten en päässyt deiteille asti. Positiivista potentiaalisessa suhteessa olisi ollut se, että ainakin olisin tullut hyvin toimeen anopin kanssa. Meillä on jopa sama harrastus, joten kahvipöydässäkin olisi riittänyt keskustelun aiheita.
Toisen serkkuni poikaystävällä on reippaasti kavereita. Kun olimme yhdessä kahvilla, serkku rupesi kyselemään mieheltä, olisiko hänellä kaveria, jonka kanssa voisin lähteä treffeille. ”Täytyy miettiä”, mies totesi. ”Kai sieltä nyt joku tolle löytyy, sullahan on 600 Facebook-kaveria!”, serkku huudahti. Ilmeisesti ei löytynyt, sillä en ole vieläkään päässyt treffeille.
Kaverini puolestaan on kierrättänyt minulle nettideittejä, joiden kanssa asiat eivät ole edenneet yhtä deittiä pidemmälle. Kyseiset miehet eivät siis ole olleet Hui kauhistus –osastoa pusakoineen ja kännykkävöineen vaan mukavia miehiä, joiden kanssa kemiat eivät yksinkertaisesti ole kohdanneet. Minäkään en tosin ole löytänyt heistä kemiaa enkä fysiikkaa sen puoleen – etsintä jatkuu siis edelleen.
Toinen kaverini on parittamassa minulle omaa, työkaverinsa järkkäämää sokkodeittiä. Mies oli kuulemma mukava, mutta liian lyhyt, ja voisi olla pituutensa puolesta sopivampi minulle. Se on senteistä kiinni! Joudun kuitenkin odottelemaan, että treffeistä on kulunut säädyllinen aika ennen kuin hän kehtaa kysyä mieheltä, olisiko tämä mahdollisesti kiinnostunut kaverista. (Epäilen, että saan odottaa pitkään.)
Kolmas kaverini lähetti kahvittelun jälkeen tekstarin, jossa totesi keksineensä kaveripiiristään minulle miehen, jonka kanssa voisin lähteä deiteille. Annoin hänelle sähköpostiosoitteeni ja ilmoitin, että mies voi laittaa siihen meilillä lisätietoja itsestään, ja voimme sen jälkeen mahdollisesti sopia tapaamisen. Odottelen tätä sähköpostia edelleen, mutta vastahan tässä on vuosi kulunut.
Seiskapäivää-mies saa kyseenalaisen kunnian olla toistaiseksi ainoa järjestetty sokkodeittini. And look how well that turned out! Ystävien ja sukulaisten paritusyritykset ovat hellyyttäviä, jos hieman ponnettomia, ja näyttääkin siltä, että jos jättäydyn avun varaan, tulen kuolemaan onnettomana ja yksin. Ehkä minusta tulee hieman vinksahtanut vanhus, joka vielä vanhainkodissakin istuu vuodesta toiseen tietokoneen edessä odottamassa sitä ainoaa ja oikeaa ja välillä soittelee sukulaisille, ovatko nämä muistuttaneet potentiaalista miestä lähettämään sähköpostia. ”Mites se Pauli, onko se vielä elossa ja jos, niin pääseekö se vielä tietokoneelle?”
torstai 29. joulukuuta 2011
perjantai 23. joulukuuta 2011
Mörkö sängyn alla
Joskus eteen tulee hetkiä, jolloin kaipaa rinnalleen toista ihmistä. Silloin, kun makaa raatona sängyn pohjalla ja kukaan ei tuo yöpöydälle kuumaa keittoa eikä lähde lämmittämään autoa lääkärireissua varten. Kun näkee über-onnellisen pariskunnan kuhertelevan ja katsovan toisiaan superrakastuneen näköisinä. Kun tekee lomasuunnitelmia seuraavaa kesälomaa varten ja pohtii, lähteäkö taas yksin reissuun.
Ja kun katsoo kauhuleffan ja joutuu sen jälkeen menemään yksin sänkyyn, tai kotona tapahtuu selittämättömiä asioita, jotka pyörivät päässä vielä senkin jälkeen, kun valot on sammutettu.
Kotonani asuu kummitus. Kummitus rakastaa Scandinavian Music Groupia, mutta inhoaa Chisua ja Queens of the Stone Agea. Uudehkot stereoni ovat ruvenneet käyttäytymään omituisesti. Kahden Chisun levyn kohdalla volyymi on laskenut itsestään lähes nollille noin 10 sekuntia sen jälkeen, kun olen laittanut cd:n sisään ja pistänyt sen soimaan. Sama tapahtui Queens of the Stone Agen kanssa. SMG:n kohdalla volat sen sijaan kohosivat itsestään lähes täysille. Kaikkina kertoina olen ollut kaukana stereoista, joko toisessa huoneessa tai vähintään muutaman metrin päässä. Spooky.
Ystäväni oli kylässä luonani, ja kerroin hänelle tarinaa stereoista. Hän puolestaan rupesi kertomaan juttua työkaveristaan, jonka vessa on pari kertaa vetänyt itse itsensä keskellä yötä. Pariskunta oli järkyttynyt ja pelästynyt sydänjuuriaan myöten ja he olivat asentaneet vessaan kameran, jonka tapahtumia he olivat jälkikäteen katsoneet videolta. Nauhalla näkyy omituinen varjo, joka ilmestyy yhtäkkiä vessan seinälle keskellä yötä sillä aikaa, kun pariskunta on nukkumassa. Edelleen spooky.
Kummitustarinoiden jälkeen rupesimme keskustelemaan kaikkien aikojen kamalimmista kauhuelokuvista. Hohto, Manaaja, Ring. Minulle Ring on ultimate-kauhukokemus, jonka jälkeen en saanut nukuttua pariin yöhön ollenkaan ja leffa kummitteli mielessä vielä viikon sen jälkeen, kun olin nähnyt sen. Olin tuolloin parisuhteessa ja katsoin leffan kotona eksäni kanssa. Yöllä makasin tikkujäykkänä sängyssä ja pelkäsin, että mustatukkainen noita ryömii esille sängyn alta ja lahtaa minut aivan kuten elokuvassa.
Vieressä makaavasta miehestä ei ollut apua. Pelkäsin, että hänkin muuttuu yön aikana demoniksi ja jos herätän hänet, kohtaan pimeässä kiiluvat silmät ja epämääräisen mörön, joka on ottanut poikaystäväni mielen ja ruumiin haltuunsa ja aikoo teurastaa minut sänkyyn. Yksin olisin tosin ollut vielä enemmän peloissani ja olisin luultavasti valvonut kuukauden putkeen tai vähintääkin nukkunut valot päällä ja puukko kädessä.
En ole katsonut kauhuleffoja sen jälkeen, kun erosin. Ajatus siitä, että menisin sydän pamppaillen kylmänhikisenä yksin nukkumaan, tuntuu ylitsepääsemättömältä. Nyt olen kuitenkin joutunut tahtomattani samaan olotilaan temppuilevien stereoiden ja ystävän kertoman kauhutarinan johdosta. Haluan sänkyyni jonkun leveäharteisen karpaasin, joka pitää möröt poissa ja takaa minulle sikeät yöunet. Pitäisi varmaan taas aktivoitua nettideittirintamalla. ”Etsitään rotevaa miestä, joka ei pelkää yliluonnollisia ilmiöitä ja on valmis muuttamaan yhteen nopealla aikataululla.”
Joulun aikaan kodissani vierailee toivottavasti satu- ja muista mielikuvitusolennoista vain joulupukki, jonka toivotan lämpimästi tervetulleeksi. (En kuitenkaan yöaikaan.)
Toivotan kaikille lukijoille iloista ja rakkaudentäyteistä joulua tämän ihanaäänisen ja söpön miehen välityksellä!
Ja kun katsoo kauhuleffan ja joutuu sen jälkeen menemään yksin sänkyyn, tai kotona tapahtuu selittämättömiä asioita, jotka pyörivät päässä vielä senkin jälkeen, kun valot on sammutettu.
Kotonani asuu kummitus. Kummitus rakastaa Scandinavian Music Groupia, mutta inhoaa Chisua ja Queens of the Stone Agea. Uudehkot stereoni ovat ruvenneet käyttäytymään omituisesti. Kahden Chisun levyn kohdalla volyymi on laskenut itsestään lähes nollille noin 10 sekuntia sen jälkeen, kun olen laittanut cd:n sisään ja pistänyt sen soimaan. Sama tapahtui Queens of the Stone Agen kanssa. SMG:n kohdalla volat sen sijaan kohosivat itsestään lähes täysille. Kaikkina kertoina olen ollut kaukana stereoista, joko toisessa huoneessa tai vähintään muutaman metrin päässä. Spooky.
Ystäväni oli kylässä luonani, ja kerroin hänelle tarinaa stereoista. Hän puolestaan rupesi kertomaan juttua työkaveristaan, jonka vessa on pari kertaa vetänyt itse itsensä keskellä yötä. Pariskunta oli järkyttynyt ja pelästynyt sydänjuuriaan myöten ja he olivat asentaneet vessaan kameran, jonka tapahtumia he olivat jälkikäteen katsoneet videolta. Nauhalla näkyy omituinen varjo, joka ilmestyy yhtäkkiä vessan seinälle keskellä yötä sillä aikaa, kun pariskunta on nukkumassa. Edelleen spooky.
Kummitustarinoiden jälkeen rupesimme keskustelemaan kaikkien aikojen kamalimmista kauhuelokuvista. Hohto, Manaaja, Ring. Minulle Ring on ultimate-kauhukokemus, jonka jälkeen en saanut nukuttua pariin yöhön ollenkaan ja leffa kummitteli mielessä vielä viikon sen jälkeen, kun olin nähnyt sen. Olin tuolloin parisuhteessa ja katsoin leffan kotona eksäni kanssa. Yöllä makasin tikkujäykkänä sängyssä ja pelkäsin, että mustatukkainen noita ryömii esille sängyn alta ja lahtaa minut aivan kuten elokuvassa.
Vieressä makaavasta miehestä ei ollut apua. Pelkäsin, että hänkin muuttuu yön aikana demoniksi ja jos herätän hänet, kohtaan pimeässä kiiluvat silmät ja epämääräisen mörön, joka on ottanut poikaystäväni mielen ja ruumiin haltuunsa ja aikoo teurastaa minut sänkyyn. Yksin olisin tosin ollut vielä enemmän peloissani ja olisin luultavasti valvonut kuukauden putkeen tai vähintääkin nukkunut valot päällä ja puukko kädessä.
En ole katsonut kauhuleffoja sen jälkeen, kun erosin. Ajatus siitä, että menisin sydän pamppaillen kylmänhikisenä yksin nukkumaan, tuntuu ylitsepääsemättömältä. Nyt olen kuitenkin joutunut tahtomattani samaan olotilaan temppuilevien stereoiden ja ystävän kertoman kauhutarinan johdosta. Haluan sänkyyni jonkun leveäharteisen karpaasin, joka pitää möröt poissa ja takaa minulle sikeät yöunet. Pitäisi varmaan taas aktivoitua nettideittirintamalla. ”Etsitään rotevaa miestä, joka ei pelkää yliluonnollisia ilmiöitä ja on valmis muuttamaan yhteen nopealla aikataululla.”
Joulun aikaan kodissani vierailee toivottavasti satu- ja muista mielikuvitusolennoista vain joulupukki, jonka toivotan lämpimästi tervetulleeksi. (En kuitenkaan yöaikaan.)
Toivotan kaikille lukijoille iloista ja rakkaudentäyteistä joulua tämän ihanaäänisen ja söpön miehen välityksellä!
maanantai 19. joulukuuta 2011
Sweet Harmony
Missä sinä olit, kun tämä biisi tuli tiuhaan eetteristä? Minä olin yläasteen limudiskossa. Illan viimeiset hitaat, jännitys vatsanpohjassa, rinnakkaisluokan pojan kädet vyötäröllä - ah! Oi aikoja, oi tapoja :)
torstai 15. joulukuuta 2011
Nirsot, koulutetut naiset tärvelevät parisuhdemarkkinat
Timo Soini sunnuntain 11.12.11 Hesarissa: ”Mies voi naida alempaa, insinööri nai sairaanhoitajan, mutta harvemmin toisin päin.”
Jännittävä kommentti presidenttiehdokkaan ja puolueen puheenjohtajan suusta. Jäin pohtimaan, millä tavalla sairaanhoitaja on ”alempi” insinööriin nähden. Molemmillahan on ammattikorkeakoulututkinto. Insinööriksi opiskelevien olisi tarkoitus valmistua neljässä vuodessa, erikoissairaanhoitajan koulutus sen sijaan kestää 4,5 vuotta. Ehkä alemmuudella viitataankin palkkaan; insinööri voi tienata keskimäärin 2-3 kertaa enemmän kuin sairaanhoitaja, jonka työtä yhteiskunta ei ilmeisesti arvosta sen vertaa, että raskaasta ja arvokkaasta työstä maksettaisiin koulutusta ja työn vaativuustasoa vastaavaa palkkaa.
Olisihan hyväpalkkainen insinöörimies hoitsulle kuin hoitsulle lottovoitto. Kukapa ei haluaisi miestä, jonka sosiaaliset taidot ovat kastemadon luokkaa ja jolla on yllään kulunut neulepaita liian lyhyine hihoineen sekä housut, joiden polvipusseista voisi tehdä purjeen suurempaankin veneeseen. Hiukset, jotka on leikattu pyöräilykypärän kanssa (mitä sitä suotta päästä pois ottamaan, siinä säästää aikaakin) ja ryhti sekä olemus, jotka muistuttavat lähinnä olmia atleettisen uroksen sijasta. Näin esimerkinomaisesti siis. Peräkammarissa on tunnelmaa! (Sori insinöörit. Tunnen poikkeuksiakin, mutta esimerkiksi nettideittipalstoilla insinöörimiesten tarjonta on pääsääntöisesti tuota luokkaa. Hoitsut äkkiä nettiin, siellä se pikavoitto odottaa!)
Onneksi Soini, valtiotieteiden maisteri, ei ole itse valikoinut lääkärivaimoaan koulutuksen ja yhteiskunnallisen aseman perusteella. Epäilemättä alttarille olisi voinut päätyä myös suurtalouskeittäjä, torikauppias tai laivasiivooja. Not.
Soini jatkaa: ”Kalevi saa olla aika hyvä bussikuski, jos kauppatieteen maisterinainen sen ottaa”. Sanoisin, että Irmakin saa olla aika hyvä K-kaupan kassa, että oikeustieteiden kandi sen ottaa. Koulutus tuntuu olevan kriteeri myös monelle akateemiselle miehelle – tiedänpä ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita miehiä, joille esimerkiksi alemman korkeakoulututkinnon suorittanut nainen ei kelpaa, vaikka molemmilla onkin akateeminen koulutus. Maisteri sen olla pitää!
Soinin möläytys poiki Maikkarin nettisivuille artikkelin, jossa todetaan seuraavaa: ”Miesten kohdalla ulkonäkö voi kompensoida koulutusta eli korkeasti koulutettu mies voi ottaa puolisokseen kouluttamattoman naisen, kunhan nainen on hyvännäköinen, kertoo Kontula. Naisten kohdalla tilanne on toinen. Korkeasti koulutettu nainen ei voi ottaa pelkästään hyvännäköistä miestä, sillä jo sosiaalinen verkosto paheksuisi asiaa.”
Saanen olla eri mieltä. Itse en ainakaan ole valitsemassa miestä sillä perusteella, mitä kaverini hänestä ajattelevat. Minua ei myöskään kiinnosta, mikä koulutustausta kavereiden miehillä on. Toisekseen uskoisin, että valitsemani mies kelpaa heille, kunhan he tulevat hänen kanssaan toimeen ja kunhan mies kohtelee minua hyvin. Pettäjäsika saisi osakseen paheksuntaa, duunari ei. Taannoisella illallisella taisin jopa itse saada osakseni kulman alta luotuja katseita, kun totesin, etten aio pariutua duunarin kanssa. Pöytäseurueeseen kuului naisia, joilla kaikilla on vähintään amk-tasoinen koulutus.
Artikkelissa todetaan myös seuraavaa: ”…koulutetuille naisille ei kelpaa kouluttamaton mies. Lisäksi naiset ovat opiskelun perässä muuttaneet kaupunkiin ja miehet jääneet maalle. Koulutetuille miehille sen sijaan kelpaa myös kouluttamaton nainen, kunhan nainen on hyvännäköinen.”
Ehkä tämä on minun tulkintani, mutta artikkelin henki tuntuu olevan naisia tuomitseva (hyi hyi, kun et ota bussikuski-Peraa sohvallesi, Pera jää nyt ihan yksin ja niin jäät sinäkin!), kun puolestaan on ihan ookoo, että Risto, KTM, kelpuuttaa rinnalleen siivooja-Irinan, kunhan tämä täyttää Riston ulkonäkökriteerit. Ulkonäkö on ilmeisesti ylevämpi pariutumiskriteeri kuin kumppanin valikoiminen koulutuksen perusteella.
Ei koulutuskaan kaikkea ratkaise. Tiedän korkeasti koulutettuja ihmisiä, joiden ÄO tuntuu olevan samaa luokkaa kuin simpanssilla ja joita kuunnellessa ei voi olla miettimättä, millä tiedoilla ja taidoilla gradu ja tutkinto on väännetty kasaan. Muun muassa miehen, jonka tapasin taannoisissa pikkujouluissa ja josta raportoin täälläkin. Hän täytti päällisin puolin kriteerini – söpö, pitkä ja koulutettu – mutta olikin silkkoa sisältä. Tunnen useita "duunareita", jotka ovat sata kertaa häntä filmaattisempia.
Lopuksi pohdin vielä, millä perusteella ihmiset tuomitsevat muiden pariutumiskriteerit. Tunnetko ihmisen, jolla ei olisi tulevalle kumppanille mitään odotuksia tai toiveita? Puoliso saa olla minkä näköinen ja kokoinen tahansa, mistä tahansa yhteiskuntaluokasta ja millä tahansa keskustelutaidoilla, älyllä, käytöstavoilla ja sosiaalisilla taidoilla varustettu? Ja kun niitä kriteereitä on itse kullakin, millä oikeudella me muut niitä tuomitsemme?
Jännittävä kommentti presidenttiehdokkaan ja puolueen puheenjohtajan suusta. Jäin pohtimaan, millä tavalla sairaanhoitaja on ”alempi” insinööriin nähden. Molemmillahan on ammattikorkeakoulututkinto. Insinööriksi opiskelevien olisi tarkoitus valmistua neljässä vuodessa, erikoissairaanhoitajan koulutus sen sijaan kestää 4,5 vuotta. Ehkä alemmuudella viitataankin palkkaan; insinööri voi tienata keskimäärin 2-3 kertaa enemmän kuin sairaanhoitaja, jonka työtä yhteiskunta ei ilmeisesti arvosta sen vertaa, että raskaasta ja arvokkaasta työstä maksettaisiin koulutusta ja työn vaativuustasoa vastaavaa palkkaa.
Olisihan hyväpalkkainen insinöörimies hoitsulle kuin hoitsulle lottovoitto. Kukapa ei haluaisi miestä, jonka sosiaaliset taidot ovat kastemadon luokkaa ja jolla on yllään kulunut neulepaita liian lyhyine hihoineen sekä housut, joiden polvipusseista voisi tehdä purjeen suurempaankin veneeseen. Hiukset, jotka on leikattu pyöräilykypärän kanssa (mitä sitä suotta päästä pois ottamaan, siinä säästää aikaakin) ja ryhti sekä olemus, jotka muistuttavat lähinnä olmia atleettisen uroksen sijasta. Näin esimerkinomaisesti siis. Peräkammarissa on tunnelmaa! (Sori insinöörit. Tunnen poikkeuksiakin, mutta esimerkiksi nettideittipalstoilla insinöörimiesten tarjonta on pääsääntöisesti tuota luokkaa. Hoitsut äkkiä nettiin, siellä se pikavoitto odottaa!)
Onneksi Soini, valtiotieteiden maisteri, ei ole itse valikoinut lääkärivaimoaan koulutuksen ja yhteiskunnallisen aseman perusteella. Epäilemättä alttarille olisi voinut päätyä myös suurtalouskeittäjä, torikauppias tai laivasiivooja. Not.
Soini jatkaa: ”Kalevi saa olla aika hyvä bussikuski, jos kauppatieteen maisterinainen sen ottaa”. Sanoisin, että Irmakin saa olla aika hyvä K-kaupan kassa, että oikeustieteiden kandi sen ottaa. Koulutus tuntuu olevan kriteeri myös monelle akateemiselle miehelle – tiedänpä ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita miehiä, joille esimerkiksi alemman korkeakoulututkinnon suorittanut nainen ei kelpaa, vaikka molemmilla onkin akateeminen koulutus. Maisteri sen olla pitää!
Soinin möläytys poiki Maikkarin nettisivuille artikkelin, jossa todetaan seuraavaa: ”Miesten kohdalla ulkonäkö voi kompensoida koulutusta eli korkeasti koulutettu mies voi ottaa puolisokseen kouluttamattoman naisen, kunhan nainen on hyvännäköinen, kertoo Kontula. Naisten kohdalla tilanne on toinen. Korkeasti koulutettu nainen ei voi ottaa pelkästään hyvännäköistä miestä, sillä jo sosiaalinen verkosto paheksuisi asiaa.”
Saanen olla eri mieltä. Itse en ainakaan ole valitsemassa miestä sillä perusteella, mitä kaverini hänestä ajattelevat. Minua ei myöskään kiinnosta, mikä koulutustausta kavereiden miehillä on. Toisekseen uskoisin, että valitsemani mies kelpaa heille, kunhan he tulevat hänen kanssaan toimeen ja kunhan mies kohtelee minua hyvin. Pettäjäsika saisi osakseen paheksuntaa, duunari ei. Taannoisella illallisella taisin jopa itse saada osakseni kulman alta luotuja katseita, kun totesin, etten aio pariutua duunarin kanssa. Pöytäseurueeseen kuului naisia, joilla kaikilla on vähintään amk-tasoinen koulutus.
Artikkelissa todetaan myös seuraavaa: ”…koulutetuille naisille ei kelpaa kouluttamaton mies. Lisäksi naiset ovat opiskelun perässä muuttaneet kaupunkiin ja miehet jääneet maalle. Koulutetuille miehille sen sijaan kelpaa myös kouluttamaton nainen, kunhan nainen on hyvännäköinen.”
Ehkä tämä on minun tulkintani, mutta artikkelin henki tuntuu olevan naisia tuomitseva (hyi hyi, kun et ota bussikuski-Peraa sohvallesi, Pera jää nyt ihan yksin ja niin jäät sinäkin!), kun puolestaan on ihan ookoo, että Risto, KTM, kelpuuttaa rinnalleen siivooja-Irinan, kunhan tämä täyttää Riston ulkonäkökriteerit. Ulkonäkö on ilmeisesti ylevämpi pariutumiskriteeri kuin kumppanin valikoiminen koulutuksen perusteella.
Ei koulutuskaan kaikkea ratkaise. Tiedän korkeasti koulutettuja ihmisiä, joiden ÄO tuntuu olevan samaa luokkaa kuin simpanssilla ja joita kuunnellessa ei voi olla miettimättä, millä tiedoilla ja taidoilla gradu ja tutkinto on väännetty kasaan. Muun muassa miehen, jonka tapasin taannoisissa pikkujouluissa ja josta raportoin täälläkin. Hän täytti päällisin puolin kriteerini – söpö, pitkä ja koulutettu – mutta olikin silkkoa sisältä. Tunnen useita "duunareita", jotka ovat sata kertaa häntä filmaattisempia.
Lopuksi pohdin vielä, millä perusteella ihmiset tuomitsevat muiden pariutumiskriteerit. Tunnetko ihmisen, jolla ei olisi tulevalle kumppanille mitään odotuksia tai toiveita? Puoliso saa olla minkä näköinen ja kokoinen tahansa, mistä tahansa yhteiskuntaluokasta ja millä tahansa keskustelutaidoilla, älyllä, käytöstavoilla ja sosiaalisilla taidoilla varustettu? Ja kun niitä kriteereitä on itse kullakin, millä oikeudella me muut niitä tuomitsemme?
maanantai 12. joulukuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)