Toisen luokan kansalainen

Sinkkuna olen automaattisesti kakkosluokan kansalainen. Minua saa katsoa hieman säälivästi. ”Tuo se ei sitten löydä miestä, onpas kurja juttu. Onkohan se vähän nirso?” Puolitutut saavat tulla kyselemään, mitä rakkauselämääni kuuluu ja olenko jo tavannut miehen. Koska elämäni ainoa päämäärähän on tavata mies, sitä ennen en ole kokonainen enkä onnellinen. Olen puolikas, reppana, yksinäinen. Minäkään en kysele puolitutuilta, että ”miten sulla menee Reiskan kanssa, juoko se vielä liikaa”, mutta minun seuraelämäni kyllä kuuluu kaikille.

Minua saa neuvoa, kysymättäkin. ”Kuule, kannattaa laskea vähän niitä kriteereitä, muuten olet aina yksin.” Minua saa lohduttaa, koska lohdutustahan minä kaipaan. ”Kyllä se oikea vielä tulee eteen!” Tekemisiäni saa arvostella. ”Miten sä jollekin nettideiteille alennut? Eikö sun nyt kannattaisi vaan odottaa, että se oikea tulee jossain vastaan?” Siitäkin huolimatta, että minäkään en arvostele esimerkiksi pariskuntia, jotka yrittävät pelastaa suhteensa rippeet parisuhdeterapiassa. ”Mitä te siellä terapiassa käytte, eikö teidän kannattaisi vaan laittaa peli kerralla poikki? Kerran se vaan kirpaisee!”

Minua kohdellaan, kun olisin matkalla jonnekin, mutten vielä perillä. Kuin tavoittelisin jotain suurempaa, mutten ole saavuttanut sitä vielä. Kuin opiskelijaa, jolta kysellään, kuinka paljon niitä opintoviikkoja vielä olikaan jäljellä. Ja niin kauan kun en ole perillä, olen keskeneräinen.

Paljastan teille arvostelijoille ja säälijöille nyt jotain elämästäni. Niin niin, selittelyähän tämä vaan on, koska oikeasti kukaan ei voi olla onnellinen ilman parisuhdetta.

Minusta on ihanaa tulla tyhjään kotiin, jossa kukaan ei vaadi minulta mitään. Ei jankuta, ei riitele, ei pajata, kun haluan olla työpäivän jälkeen rauhassa, lukea kirjaa ja katsoa televisiota.

Minusta on ihanaa katsella, kun te riitelette. No jos nyt ei ihanaa, niin kyllä se pikkuisen tuppaa ainakin hymyilyttämään. Minä en nimittäin riitele kenenkään kanssa. En itke, huuda tai revi hiuksia päästäni, en ole onneton. En paisko ovia, herää aamulla huonosti nukutun yön jälkeen mieleni pahoittaneena, silmät turvoksissa.

Minä tulen ja menen silloin, kun itse haluan. Se on mahtavaa. Jos päätän mennä torstai-iltana baariin, teen sen eikä kukaan valita.

Minä nukun hyvin. Kukaan ei pyöri, kuorsaa tai kuolaa vieressäni. Minulla on tuplaleveä sänky, jossa oion raajani niin suoraksi kuin saan ja hymyilen samalla itsekseni.

Minä vuokraan juuri sen leffan, jonka haluan. Kuuntelen musiikkia, joka sopii kulloiseenkin mielentilaani. Laitan ruokaa, jota minun tekee mieli. Katson tv-kanavaa, joka näyttää lempiohjelmaani. Ei kompromisseja!

Minä olen itsenäinen. En kaipaa toisen ihmisen seuraa 24/7 vaan osaan viihdyttää itse itseäni. Nautin välillä viikonlopuista, jolloin ei tarvitse tehdä mitään eikä välttämättä tavata edes kavereita vaan voi vaan olla ja nauttia, tehdä sitä mitä itse haluaa. Yksin. En välttämättä tarvitse seuraa paikkoihin ja aktiviteetteihin, joihin perinteisesti mennään joko oman kullan tai kaverin kanssa. Käyn välillä yksin ulkona syömässä, keikoilla, näyttelyissä, leffassa. Ja olen ylpeä siitä.

Kukaan ei sotke kotonani, paitsi minä itse. En joudu toistuvasti jankuttamaan tiskipöydällä lojuvista astioista, pesemättömistä pyykeistä, siivousvuoroista.

Minä ohitan sinut työpaikkahaastattelussa. Juuri sinut, kolmekymppinen, avo- tai avioliitossa elävä nainen. Myönnän, olemme molemmat aikapommeja. Mutta sinä tikität vielä kovempaa kuin minä ja voit poksahtaa hetkenä minä hyvänsä. Ansioluettelossani lukee ”Naimaton” ja olen melko ylpeä siitä. Ei ole reilua meitä kumpaakaan kohtaan, että meitä syrjitään työnhaussa, mutta kerrankin minulle on etua siitä, että olen sinkku.

Minulla ei ole velvollisuuksia ketään kohtaan. Saan käyttää aikani juuri niin kuin itse haluan. Olen vastuussa vain itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani.

Minulla ei ole inhottavia appivanhempia. Minulla ei ole appivanhempia ollenkaan. En joudu viettämään arvokasta vapaa-aikaani jossakin taajaman takana sijaitsevassa ruokapöydässä, jossa tarjolla on huonoa ruokaa ja vielä huonompaa seuraa. Sillä aikaa, kun sinä kuuntelet appiukkosi sairauskertomuksia ja anoppisi esitelmöi sinulle huonekasveistaan tai arvostelee vaatteitasi, minä olen kahvilla kavereiden kanssa tai syön suklaata kotisohvalla.

Minulla ei ole lapsia. En aio edes perustella, miksi tämä on hyvä asia. Tuohan ne elämään niin paljon enemmän kuin vievät ja ne on niin ihania, kun ne huutavat, itkevät, kiukuttelevat ja vievät kaiken vapaa-ajan. Oletko muuten kuullut, että lapsettomat ovat tutkitusti onnellisempia?

Tutustun uusiin, mielenkiintoisiin ihmisiin. Jokainen kiinnostavan tuntuinen mies on minulle mahdollisuus. Oletko koskaan ihastunut parisuhteessa ollessasi? Oletko joutunut miettimään, että mitä jos? Minun ei tarvitse miettiä, sillä voin tarttua tilaisuuteen, jos siltä tuntuu.

En ole yksinäinen. Minulla on ystäviä. Teen heidän kanssaan samoja asioita, joita tekisin parisuhteessakin. Jaan arkea, kerron huolistani ja murheistani, katson leffaa, laitan ruokaa, käyn ravintoloissa, lenkkeilen.

Kotonani ei asu neuroottista/narsistista/alkoholisoitunutta/välinpitämätöntä/väkivaltaista/ilkeää/itsekästä ihmistä, jonka kanssa olen onneton.

Minun mieheni ei lähetä netissä viestejä itseään 20 vuotta nuoremmille naisille, vonkaa näiltä seksiä ja tarjoa vastapalvelukseksi taloudellista tukea. Minä olen se 20 vuotta nuorempi nainen, joka saa näitä viestejä mieheltäsi. Se ei tee minua onnelliseksi eikä iloiseksi, mutta sanonpahan vaan, että olen mieluummin onnellinen yksin kuin onneton pettäjäsian kanssa, joka on valmis maksamaan seksistä tyttärensä ikäiselle naiselle.

Nyt te ehkä kysytte, miksi sitten käyn nettideiteillä ja sinkkubileissä, jos kerran olen niin onnellinen yksin. Ehkä siitä syystä, että vaikka olenkin onnellinen, se ei silti tarkoita sitä, ettenkö vielä jonakin päivänä haluaisi rakastaa ja olla rakastettu. Saada läheisyyttä ja lämpöä, avata sydäntäni jollekin. Siitä huolimatta minulla ei ole pakottavaa tarvetta olla parisuhteessa, tyytyä johonkin jakojäännökseen, koska ”yksin ei voi olla onnellinen”.

Loppuun vielä pieniä faktoja Trendi-lehden 10/2011 parisuhdekyselyn tuloksista. (Kyselyyn vastasi 5506 henkilöä.) 42% seurustelevista on onnellisia ja juuri sellaisessa suhteessa kuin haluaa. 20% on pettänyt kumppaniaan. Aika rumia lukuja. Eikö parisuhde olekaan kaiken pelastava voima, ainoa oikea tapa elää onnellista elämää? Ehkä seuraavan kerran, kun sinä kysyt minulta, olenko jo löytänyt miehen, minä esitän vastakysymyksenä, oletko sinä edelleen siinä huonossa parisuhteessa.

P.S. Kiitos inspiraatiosta Katjalle sekä Trendi-lehden parisuhdekyselylle!