Vuosipäivä

17.6.2012 kirjoitin seuraavaa:

…”Sain mieheltä todella kummallisen viestin toisten deittien päätteeksi. Miehellä on joko hieman kieroutunut huumorintaju tai vaihtoehtoisesti hän on ylimustasukkainen ja sairaalloisen omistushaluinen vaimonhakkaaja”… ”Olen pyöritellyt pitkin päivää pienessä mielessäni kauhuskenaarioita siitä, että mies on oikeasti kukkuu-osastoa, ja kohta huomaan, että hän pyörii kotitaloni ympärillä, räpläilee lukkoa ja yrittää päästä sisään asuntooni voidakseen kostaa minulle torjumisen tuottaman tuskan.”

”Parhaassa tapauksessa nauramme yhdessä vuosipäivänä kynttiläillallisen ääressä, että olen epäillyt kultamussukkaani sairaalloisen mustasukkaiseksi ja väkivaltaiseksi ja olen vieläpä raportoinut asiasta jo aikaa sitten suljetussa sinkkublogissakin.”

Kynttiläillallisen ääressä vietetty vuosipäivä on nyt takana päin, ja on aika laittaa tämä blogi pakettiin. Vielä syksyllä lupailin tuoreimmille lukijoilleni, että jatkan edelleen kirjoittamista keskittyen parisuhteen kommentointiin ironissävytteisesti. Huomasin kuitenkin, etten pysty kirjoittamaan minulle rakkaasta ihmisestä ja minulle tärkeästä suhteesta ironisella otteella, tai ylipäätään jakamaan suhteeni sisäisiä asioita julkisesti blogissa, joten kirjoittaminen loppui seinään. Toisaalta aikakin on rajallista nyt, kun sitä pitää jakaa toisen ihmisen kanssa :-)

Palasin kirjoittamaan jäähyväiset kaikille lukijoilleni: rakkautta, onnea ja ihanaa kesää kaikille! Kiitos hymyistä, naurahduksista, sympatioista ja kommenteista, joita olette ahkerasti jättäneet!

P.S. Hynttyyt yhteen –projektin veimme päätökseen tänä keväänä, ja asuinkustannuksetkin saimme jaettua molemmille sopivalla tavalla. Asuntooni on ilmestynyt kolme kappaletta sangen rumia Lundian hyllyjä (palautetta valmistajalle: me so not likey), vielä rumempi työpöytä varustettuna kookkaalla pöytätietokoneella sekä erinäisiä kasoja roinaa, vaatteita, kirjoja ja sälää. Yllättävän hyvin niiden kanssa pystyy elämään, kun suuntaa katseensa toisaalle ja sulkee Lundia-huoneen oven säännöllisin väliajoin ;-)

Ekat nettideitit

En ole tainnut aiemmin raportoida ihka ensimmäisistä nettideiteistäni, joten tehtäköön se nyt, kun aiheet sinkkuelämän osalta alkavat olla muuten vähissä.

Laadin kolmisen vuotta sitten ei-niin-innokkaana ensimmäisen deittiprofiilin itselleni ja päivittelin ystäville, että profiilin julkistamisesta tulee suunnilleen samanlainen olo, kuin menisi liha- ei kun siis baaritiskille minihameessa ja tissipaidassa ja sitten odottelisi, että kuka käy käsiksi. Kun aktivoin profiilini, siihen paukkui heti runsaasti viestejä – lienee normaalia, kun palveluun aktivoituu täysin uusi profiili naiselta. Ryhdyin heti kirjoittelemaan muutaman miehen kanssa ja aloitin muutaman viikon kestäneen sarjadeittailun. Ensimmäiseksi deitiksi valikoitui insinööri, joka näytti kuvassa ihan mukiin menevältä.

Sovimme treffit Stockan kellon alle (vinkki: älä sovi treffejä Stockan kellon alle. Siellä on muutama muukin odottamassa seuraa, joten oikean seuralaisen haarukoiminen väkijoukosta on vähän ikävä nakki.). Olin suhteellisen paniikissa siitä lähtien, kun lähdin kotoa kohti deittipaikkaa. Paniikki yltyi, kun lähestyin tapaamispaikkaa. Ulkona oli viileää ja sateista, joten päätin mennä odottelemaan sisälle ”tuulikaappiin”, josta on suora näkyvyys kellon alle. Ei kestänyt kauaakaan, kun tyyppi ilmestyi paikan päälle. Hän näytti täysin erilaiselta kuin kuvassa, joten pohdin hetken, että katselenkohan oikeaa ihmistä. Mies oli pulkannaru-osastoa – sinänsä ihan hyvin pukeutuva, mutta kokonaisuutena melko gay. Hän näytti sen verran hermostuneelta, että päättelin meidän olevan samoissa asioissa liikenteessä.

Mies ei huomannut minua, joten olisin tässä vaiheessa voinut paeta paikalta jälkiä jättämättä ja jälkikäteen vedota vaikka siihen, että jouduin viemään kissani kiireellisesti eläinlääkäriin / ratikka hajosi jättäen minut matkan varrelle / kotona tapahtui paha putkivuoto, joka edellytti palokunnan tilaamista. Minulla on kuitenkin sen verran selkärankaa, etten harrasta ohareita, joten ulostauduin rohkeasti tuulikaapista ja menin esittäytymään. Päätimme siirtyä läheiseen baariin viinilasilliselle. Keskustelu kulki kankeasti, kävimme läpi perusasioita harrastuksista, työkuvioista ja vapaa-ajan aktiviteeteista.

Keskustelu siirtyi kirjallisuuteen. Kävimme läpi viime aikoina lukemiamme kirjoja ja kirjallisuutta, jota yleensä luemme. Minä kerroin lukevani kaikkea dekkareista ja Finlandia-palkituista romaaneista aina fantasia-kirjallisuuteen, kuten Harry Pottereihin, saakka. Mies tähän (halveksuvalla äänellä): ”Siis mä en ikinä lukis mitään Harry Pottereita. Ei kyllä tulis mieleenkään.” Minä totesin tietäväni ihmisiä, jotka ovat suhtautuneet kirjoihin samanlaisella lämmöllä, mutta yhden kirjan luettuaan ovat lukeneet koko sarjan ja jopa hankkineet sarjan uutuuksia ulkomaisista verkkokaupoista englanninkielisinä painoksina, kun eivät ole jaksaneet odottaa suomennosta.

Miehen asenne alkoi kyrsiä. Seuraava piikki tuli, kun kerroin, missä firmassa olin työskennellyt valmistumiseni jälkeen. ”Siis mä en tajuu, kuka tollasella tekee bisnestä. Eihän toi voi mitenkään olla kannattavaa.” Äänensävy oli yhtä lämmin kuin Potter-kommentissa. Vastaukseksi totesin, että firmassa oli 80 työntekijää ja se teki voittoa, joten ilmeisesti tuollakin alalla pystyi tekemään bisnestä. Sain mahdollisuuden vastakuittailuun jo muutaman minuutin sisällä, kun keskustelimme tarkemmin miehen työstä. ”Mutta noita palveluitahan ei kannata ostaa miltään firmalta, vaan tehdä mieluummin itse, koska noissa firmoissa on niin korkeat kulut, että itse tekemällä säästää merkittävästi”, minä totesin. Mies aukoi hetken suutaan vaivaantuneena ja totesi sitten, että ”Juu, noi meidän palvelut onkin sellaisille, jotka ei osaa tehdä itse.” Minä siihen, että kyllä kuka tahansa osaa, kun vaan vähän perehtyy, ja se kannattaa ehdottomasti, ettei tarvitse maksaa turhasta. Miehen kasvoilta oli luettavissa, että osui ja upposi, sillä kuka tahansa alalla työskentelevä tietää, että olin oikeassa. Minulla ei ole tapana mollata toisten työnantajia ja näiden palveluita, mutta kun joku kerran aloittaa, niin voin jatkaa samalla linjalla.

Ensimmäiset nettitreffini olivat siis todella antoisat ja lämminhenkiset – ja ei, emme tavanneet toista kertaa. Deitit olivatkin vasta esimakua kyseisestä päivästä alkaneelle nettideittielämälleni, joka – kuten lukijani tietävät – tuntui olevan täynnä urpoja, juntteja ja vastoinkäymisiä. Tarina pitää sisällään myös pienen opetuksen: jos olet missään määrin kiinnostunut deittikumppanistasi, älä ikinä, missään tilanteessa puhu hänelle ivalliseen sävyyn ja anna sitä kuvaa, että suhtautuisit hänen tekemisiinsä – oli kyse sitten ammatista, harrastuksista tai mistä tahansa muusta – halveksuen. Joillekin tämä on itsestäänselvää, toisille nähtävästi ei.

Let’s talk about money – maksu luonnossa vai käteisellä?

Yhteen muuttaminen ”kolmosen” kanssa saattaa muutaman kuukauden sisällä olla ajankohtainen, joten ajattelin kysellä lukijoiden mielipiteitä ja kokemuksia asumiskustannusten jakamisesta. Lähipiirissä toteutettu gallup on antanut tulokseksi kovin vaihtelevia maksukäytäntöjä, joten olen edelleen hukassa sen suhteen, miten asumiskulut tulisi jakaa.

Faktoja:

Yhteen muuttaminen tarkoittaisi sitä, että mies muuttaisi vuokrayksiöstään omistusasuntooni. Tulotasomme on tällä hetkellä suunnilleen sama. Omat asumiskustannukseni koostuvat yhtiövastikkeen lisäksi lainan lyhennyksistä.

Empiirinen tutkimus lähipiirissä on osoittanut, että vastaavassa tilanteessa toisen omistusasuntoon muuttava maksaa esimerkiksi vastikkeen ja vesimaksut kokonaan. Tiedän myös tapauksia, joissa omistusasuja on perinyt avokiltaan muutaman sadan euron vuokraa, josta on vastikkeen lisäksi jäänyt ylimääräistä rahaa / tuottoa omistusasukkaan pussiin. Yhden ystäväni kanta oli, etten voi periä mieheltä muuta kuin puolet todellisista asumiskuluista eli puolet vastikkeesta sekä yhden vesimaksun.

Viimeksi mainittu käytäntö tuntuu itsestäni hieman erikoiselta, sillä siinä miehen asumiskulut olisivat hyvin marginaaliset samalla kun itse köyhtyisin kuukausittain lähemmäs 1000 euroa. Toki suurin osa rahoista menee nykyisen korkotason aikana suoraan lainan lyhennykseen ja siten kasvattaa omaisuuttani, mutta asumiskuluissa on mielestäni tästä huolimatta melko suuri epäsuhta tässä mallissa.

Yhteisesti omistettu asunto ratkaisisi ongelman, koska tällöin molemmat lyhentäisivät omaa lainaansa ja maksaisivat puoliksi vastikkeet. Yhteisen asunnon ostaminen ei kuitenkaan ole järkevää näin tuoreessa suhteessa kummankaan mielestä, ja toisaalta olen ostanut oman asuntoni vastikään eikä sen myyminen muutaman kuukauden sisällä ostohetkestä ole taloudellisesti järkevää puhumattakaan siitä, että haluaisin ryhtyä taas uuteen muuttorumbaan.

Mielipiteitä, hyvät lukijat! Maksaako mies A) luonnossa B) puolet vastikkeesta ja yhden vesimaksun C) koko vastikkeen ja kaksi vesimaksua D) vastikkeen ja vesimaksujen lisäksi pientä vuokraa (ja jos, mikä sen määrä on suhteessa omiin asumiskuluihini)?

V..n Lundia!

Joku saattaa ehkä muistaa taannoisen copy-peistatun kirjoitukseni otsikolla ”V...n tuoksukynttilät!”, jossa nimimerkki ”Antero” paljastaa, miten kamalaa elämä naisihmisen kanssa on.

”Joka p****leen kulmaan ilmestyy jukkapalmu punaisessa sydänruukussa ja satoja, ehkä jopa tuhansia hyödyttömiä koriste-esineitä. "oli ihan pakko ostaa tuo posliinikissa, kun se sopii niin kivasti noiden verhojen väriin".”

Minäpä päätin naisena avautua posliinikissojen ja tuoksukynttilöiden sijasta Lundian hyllyistä. Siis niistä v..n karmeista, mäntypuun värisistä avokirjahyllyistä, jollainen tuntuu löytyvän jokaisesta poikamiesboksista.

Tapahtunut tähän mennessä:

Mies vitsailee toistuvasti puolitosissaan (?), että voisi raahata toiseen, puolityhjänä olevaan makuuhuoneeseeni ruman turhakkeen (lue: Lundian mäntypuisen hyllykön) sekä lisäksi lähes 15 vuotta vanhan putkitv:n, joka painaa enemmän kuin japanilainen henkilöauto ja vie tilaa suunnilleen saman verran kuin 80-luvun arkkupakastin. Minä siihen, että nehän ei tänne tule – pehmennykseksi totesin, että toinen verkkokellareistani on täysin tyhjä, joten hyllykkö sekä tv mahtuvat loistavasti kellarikomeroon. Poissa silmistä, poissa mielestä!

Kun aiheesta käytiin ruokapöytäkeskustelua, ystäväni totesi, että telkkarinhan voi oikeastaan jättää myös kellarin käytävälle, koska ”eihän sitä siitä kukaan ota”. Ja että päälle voi vielä laittaa lapun ”toimii” (ja tv pysyy lapusta huolimatta edelleen koskemattomana taloyhtiön julkisissa tiloissa). Mies näytti tässä vaiheessa sitruunan nielleeltä, minä yritin pitää pullanpalat suussani samalla, kun nauroin ääneen.

Mies kyseli Kristalta, että mikä niissä Lundian hyllyköissäkin on vikana.

- ”Siis onks se sun hylly semmonen mäntypuinen hirvitys? Juu, mun eksälläkin oli sellanen eikä sitä kyllä voi säilyttää julkisissa tiloissa, ainakaan omassa kodissa”, Krista totesi.

Keskustelua edeltävällä viikolla olin ollut esittäytymiskäynnillä miehen ystäväpariskunnan kotona. Mies aloitti saman valituksen siitä, miten en huoli kotiini Lundian hyllykköä, putkitelkkaria, työpöytää ja pöytätietokonetta. (Pöytätietokoneen osalta tarkennettakoon miespuolisille lukijoille, että mies ei harrasta tietokonepelejä eikä muutenkaan tee työkseen mitään it-asioihin liittyvää.)

- ”Siis mulle on käynyt ihan samalla tavalla!”, pariskunnan mies parkaisi. ”Me voidaan mennä tonne taloyhtiön kellariin sen jälkeen, kun saadaan nää kahvit juotua, niin mä esittelen mun asunnon teille”, mies jatkoi. (Tyttöystävä oli asuntoon muutettuaan raahannut kellarikomeroon Lundian hyllyt - ne mäntypuiset, pöytätietokoneen ja työpöydän.)

- ”Mitä ihmettä sä teet pöytätietokoneella ja työpöydällä, kun mulla on läppäri ja iso olkkarin pöytä, jota voi käyttää työpöytänä?”, kyselin omalta mieheltäni.

- ”Kuulitsä, kuulitsä”, kiljui toisen pariskunnan kauniimpi osapuoli. ”Tota mä olen yrittänyt koko ajan tolkuttaa sullekin.”

- ”Noita ei pitäis päästää keskustelemaan keskenään näistä sisustusasioista”, miehet totesivat yhtä aikaa.

Silmiä särkee... (Kuva: losmuchachosdelbarrio.com)

Hyvä Lundia,

Toivon, että yhtiönne alkaa kantaa yhteiskuntavastuutaan ja lopettaa välittömästi mäntypuisten ja muidenkin rumien hyllyköiden valmistamisen. Pelkkiin poikamiesbokseihin ja muihin asumiskelvottomiin tiloihin soveltuvien hyllyjen poistuminen markkinoilta parantaisi merkittävästi parisuhteiden ja ihmisten elämänlaatua sekä edistäisi maailmanrauhaa. Tutkimusten mukaan parisuhteessa elävät ihmiset ovat yksineläjiä onnellisempia, joten toivon, että tekin omalta osaltanne haluatte jatkossa olla edistämässä ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta sen sijaan, että ehkäisette niiden syntymistä ja edesautatte turhien parisuhderiitojen ja konfliktien todennäköisyyttä. 

Tuotannon lopettamisen lisäksi esitän, että jokainen poikamies voi palauttaa mäntypuiset hyllyköt myymäläänne, josta vastineeksi luovutetaan lahjakortti sisustusmyymälään, jossa myydään kirjahyllyjä, joita voi hyödyntää ihmisasumuksissa. Myymälöihinne palautetut hyllyköt voitte käyttää yhteiskunnalliseen hyvään pilkkomalla ne ja lahjoittamalla puuosat esimerkiksi Romanian köyhimmille kansalaisille, joilla on pulaa polttopuista.

Parhain terveisin
(Ex)Sinkkuelämää Hel(l)sinki 

Parisuhde

Vielä keväällä en olisi uskonut, että kännykkävöiden, ohareiden, huonojen käytöstapojen, pusakoiden ja muiden ei-suotavien ominaisuuksien ja tapausten joukosta löytyisi vielä joskus helmi. Sieltä se vain kuitenkin löytyi, netin syövereistä. Parisuhde nimittäin.

Sovimme jo jonkin aikaa sitten ”kolmosen” kanssa, että seurustelemme virallisesti. Asumme edelleen eri osoitteissa, mutta olemme viettäneet aikaa yhdessä varsin tiiviisti – ehkä liiankin kanssa, sillä parisuhde pysyy mielestäni tuoreempana, jos suhteen alkuaikoina malttaa viettää päiviä ja öitä erossa.

Sinkkuaikani kesti yhteensä neljä vuotta. Se piti sisällään kaksi vuotta erosta toipumista ja kaksi vuotta laatuaikaa, johon mahtui hyviä ja huonoja hetkiä – pääosin kuitenkin hyviä. Tuoreimpana mielessäni on lauantai-ilta viime keväältä, kun suunnittelimme ystävän kanssa kesälomamatkaa luonani ja päätimme yhtäkkiä ja yllättäen lähteä Cinderella-simulaattoriin eli Hotelli Vantaaseen tanssimaan ja juhlimaan. ”Me ollaan sinkkuja ja me voidaan tehdä ihan mitä me halutaan”, hihkuimme ja vedimme ykköset niskaan, vaikka illan alkuperäiseen suunnitelmaan kuului lähinnä suunnittelupalaveri hyvän ruuan ja juoman merkeissä. Simulaattorin jonossa törmäsimme parikymppisiin kundeihin, jotka näyttivät Hunks-tanssiryhmästä maan kamaralle pudonneilta. Loppuilta kuluikin silmänruokaa kuluttaessa ja hauskasta seurasta nauttiessa ;-)

Elämäni on edelleen hyvää, mutta erilaisella tavalla. Vierelläni on ihminen, joka vaikuttaa tähänastisen tuttavuuden perusteella olevan kaikkea sitä, mitä olen hakenut. Minua on blogin kommenteissa soimattu nirsoksi ja todettu, etten koskaan tule löytämään kriteereitäni vastaavaa ihmistä, koska ne ovat liian tiukat. Ja kas, loppujen lopuksi minun ei kuitenkaan tarvinnut tyytyä puolivillaiseen kompromissiin ja ensimmäiseen vastaantulevaan ihmiseen, vaan löysin miehen, joka paitsi saa sukat pyörimään jaloissani, myös täyttää nirsot laatuvaatimukseni kumppanille.

Suhde alkoi hieman karikkoisissa merkeissä, mutta on jatkunut tasaisena alkukankeuden jälkeen. Raportoin blogissa ensin, että mies vaikuttaa muuten täydelliseltä, mutta minulla ei ole mitään tunteita häntä kohtaan, vaikka viihdyn hänen seurassaan hyvin. Sen jälkeen mies lähetti epäilyttävän viestin, jonka perusteella minä ja ystäväni olimme valmiita laittamaan hänet sairaalloisen mustasukkainen –kategoriaan. Olin jo perumassa sovittua tapaamista, mutta mies puhui minut ympäri ja halusi selvittää asiat kasvokkain. Hyvä niin, sillä muussa tapauksessa pyörisin todennäköisesti edelleen etsimässä helmeä sikojen joukosta Suoli24:ssa otsasuoni tykyttäen.

Life's good!

Last time: katkerat at-miehet

Olen suoraan sanottuna jo suhteellisen kyllästynyt otsikon aiheeseen, mutta se tuntuu vainoavan tätä blogia ja tarkemmin ottaen blogin kommenttipalstaa kuin nälkäinen citykani mummon kukkapenkkiä. Jos teen postauksen otsikolla ”Arabian uusi astiasto”, jossa raportoin ostaneeni Arabian uuden astiaston, niin eiköhän joku tule valittamaan, että ”toisilla on varaa ostaa Arabian astiasto siinä missä toiset eivät edes saa pillua”, tai ”jupeilla ja kokoomuslaisilla sitä rahaa riittää, toisilla taas ei ole rahaa puhumattakaan naisesta, joka omistaisi Arabian astiaston”.

Miksi sitten tartuin aiheeseen jälleen kerran? Koska edellinen kirjoitukseni, jossa vinkkasin lukijoita tarttumaan tuoreimpaan Image-lehteen, kirvoitti kommentteja siitä, miten en voi naisena koskaan ymmärtää at-miehiä.

Niin, minä en tiedä, millaista on, kun ei saa pillua koskaan / kerran vuosikymmenessä, ja joutuu iltaisin puremaan tyynyn kulmaa ja haaveilemaan naapurin vaimosta, joka ärsyttävästi keikuttaa takapuoltaan pikkusortseissa rikkaruohoja kitkiessään ja joka panee miestään vittumaisen kuuluvasti miettimättä lainkaan, että seinän takana lymyilee ihminen, joka elää kroonisessa puutteessa ja pyörii iltakaudet netissä kirjoittelemassa kommentteja nimimerkin naisvihaaja_2012 takaa. Kyllä, se varmasti vituttaa, turhauttaa, katkeroittaa ja syö miestä.

Tämän minä (ja varmasti muutkin naiset) vielä ymmärrän, mutta sitten alkaa osuus, jota en ymmärrä. Mitä naiset ovat at-miehille velkaa tai mitä meidän pitäisi tehdä, että se valittaminen loppuu (juu, jakaa tavaraa kaikille vastaantulijoille ja ihan erityisesti at-miehille, mutta kun se ei valitettavasti ole rationaalinen ratkaisu ongelmaan)?

Imagen artikkelissa todettiin, että at-miesten mantra tuntuu olevan, että naisten tulee ”lopettaa nirsoilu”. Naisen tulee siis ilmeisesti pariutua miehen kanssa, joka ei nappaa yhtään – ihan vain puhtaasti siitä syystä, että miesten syrjäytyminen loppuu ja at-mies saa vihdoin piparia ja parisuhteen?

Ajatellaanpa kuvitteellinen tilanne: kolmekymppinen at-mies on lähiöbaarissa. Häntä lähestyy viisikymppinen, Röllipeikkoa muistuttava, epämääräisesti sammaltava lähiöruusu, jolla on paskaiset hiukset, navan korkeudella riippuvat rinnat ja viisi pelastusrengasta vyötäröllä, jotka paljastuvat kauniisti liian lyhyen paidan alta. Säärissä on suonikohjuja ja suusta puuttuu pari hammasta. Hammasrivistö on tupakan kellastuttama samoin kuin kynnet, joilla ruusunen hyväilee at-miehen takapuolta. No mutta, nythän sitä kuuluisaa pillua olisi tarjolla! Eikö kelpaa? Miksi ei? Hei, lopeta nirsoilu, niin ei tarvitse elää puutteessa!

Ja ei, en tarkoittanut sitä, että keskiverto at-mies olisi yhtä epämiellyttävä kuin yllä kuvailtu rappioalkoholisti eli ei tarvitse vetää hernettä eikä papua tai mitään muutakaan vihannesta sinne nenään. Halusin vain antaa ääriesimerkin siitä, että jos ei nappaa, niin ei nappaa, ja siinä tilanteessa ”nirsoilun lopettaminen” kuulostaa ajatuksena jokseenkin absurdilta.

Ajauduin takakuukausina lukemaan Suoli24:sen Sinkut-palstaa, kun blogini vedettiin mukaan at-miesten keskusteluun. Keskustelusta kävi ilmi, että joku palstaa seuraava nainen oli kiinnostunut yhdestä palstan pahimmista marisijoista. Keskustelu meni sitä rataa, että yksi at-miehistä vinkkasi asiasta ihastuksen kohteena olevalle miehelle, joka sitten totesi, ettei ole varsinaisesti kiinnostunut ko. naisesta. Tämä toinen at-mies sitten ihmetteli asiaa, mihin ihastuksen kohde totesi ”mutta kun se ei ole niin yksinkertaista”. Niinpä. Taas olisi ollut pillua tarjolla, mutta ei kelvannut. Lopeta nirsoilu, se on ihan justiinsa niin yksinkertaista? Ja kun tätä mantraa hoetaan naisille, eikö at-miesten tulisi itse noudattaa sitä eli pariutua / harrastaa seksiä naisen kanssa, joka ei välttämättä ihan täpöllä nappaa?



Totesin Rikki-kirjoituksen kommenteissa katkeralle at-miehelle, että hänen (ja muiden samassa jamassa olevien) tulisi ymmärtää, että tämä universumi ja tämän universumin naiset eivät ole hänelle mitään velkaa. Tämä kirvoitti anonyymiltä kommentoijalta seuraavan kommentin: ”Kyllä mä näen, että meillä pitäisi olla ihan velvollisuus auttaa, yrittää auttaa muita ihmisiä. Sanot, ettet ole velkaa - kyllä olet. Sinuakin on autettu monin tavoin, vai kiellätkö?”

Minä totesin tähän, etten ole kiinnostunut levittämään haarojani enkä sen puoleen seurustelemaan kenenkään kanssa säälistä. Lisäksi kommentoin, että jos tuntisin jonkun at-miehen (ystävä, sukulainen, työkaveri tms.), olisin enemmän kuin valmis auttamaan tätä naisasioissa (vinkkejä, tsemppausta ym.). Tämä ei kuitenkaan kuulemma riitä, vaan velvollisuus ulottuu myös ventovieraisiin ihmisiin.

Kommentoija jatkoi, ettei tarkoittanut velvollisuuksilla seksiä tai seurustelua vaan sitä, että yksinäisyyttä ei saisi jättää yksinäisen selvitettäväksi. Ja: ”Sinä ilmeisesti järkeistät asian kuten yllä: Et ole mitään velkaa, sulla ei ole velvollisuutta.” Kommentoijan mielestä naisten tulisi antaa at-miehille mahdollisuus. ”Mulle on jo se aivan mahdoton ymmärtää, että voi dumpata toisen yksien treffien perusteella. Siinä ajassa ei voi mitenkään oppia tuntemaan toista.”

On kaunis ajatus, että meillä kaikilla on velvollisuus auttaa huonommassa asemassa olevia, myös niitä, joita emme tunne. Yllä mainitun keskustelun perusteella olen nyt siinä käsityksessä, että minun tulisi ryhtyä käymään treffeillä säälistä ventovieraiden at-miesten kanssa, että näille tulisi parempi fiilis. Tämä tarkoittaisi vähemmän syrjäytyneitä miehiä ja sitä kautta parantaisi koko yhteiskunnan hyvinvointia. Kommentoija puolestaan totesi, ettei hän tarkoita, että pitäisi lähteä jonkun kanssa treffeille säälistä vaan nimenomaan ”antaa mahdollisuus”.

Mutta kun se mahdollisuuden antaminen valitettavasti perustuu sääliin. Jos istut tunnin jonkun kanssa treffeillä ja samalla pyörittelet itseksesi päätäsi miettien, mikä on säädyllinen aika poistua paikalta, kyse ei ole mistään muusta kuin säälistä, jos miehen kanssa täytyy velvollisuudentunteesta sopia toiset treffit ja ”antaa tälle mahdollisuus”.

Jos ajatusta ja velvollisuutta ventovieraiden auttamisesta yleistetään markkina-arvoteorian ja at-miesten ulkopuolelle, ehdotan seuraavaa:

• Jos näet kadulla ventovieraan alkoholistin tai narkin, sinulla on velvollisuus ohjata hänet lähimpään katkaisuhoitoon. Alkoholisti / narkki ei kykene paranemaan yksin eikä ihmisten syrjäytyminen ole kenenkään etu.
• Jos näet lähikaupassasi yksinäisen vanhuksen, joka pelaa hedelmäpelejä, sinulla on velvollisuus taluttaa hänet hellävaraisesti pois pelikoneen luota, kantaa vanhuksen kauppakassit kotiin, keittää teetä ja tarjoilla sitä sympatian kera. Jatkossa olet velvollinen vierailemaan vanhuksen luona vähintään kerran viikossa. Yksinäiset vanhukset tekevät itsemurhia, joten ongelma on todellinen eikä poistu sillä, että käännämme naapurin mummolle selkämme emmekä tervehdi häntä rappukäytävässä.
• Jos näet kadulla ventovieraan teinin, joka käyttäytyy häiritsevästi ja jolla on oletettavasti huonot kotiolot, sinulla on velvollisuus auttaa häntä. Mene puhumaan hänelle, yritä saada häntä avautumaan ja luoda häneen yhteys. Hän tarvitsee rinnalleen luotettavan aikuisen, jonka puoleen voi kääntyä silloin, kun kotona ryypätään ja hakataan.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, jos oletuksena on se, että kaikilla on henkilökohtainen velvollisuus auttaa yhteiskunnan huono-osaisia ja yksinäisiä.

Ja nyt, vapaata keskustelua, olkaa hyvät. Kommenttipalsta on tähän saakka ollut kovin miespainotteinen tämän aihealueen osalta, joten tällä kertaa ottaisin mielellään kommentteja vastaan myös naisilta. Haluatteko te antaa mahdollisuuden syrjäytyneille miehille deittirintamalla ja pelastaa jonkun päivän? Onko naisilla velvollisuus auttaa ventovieraita miehiä saamaan pillua?

P.S. Edellinen postaus kirvoitti kommentteja myös siitä, miten olen alentunut nimittelemään yhteiskunnan huono-osaisia, kun olen käyttänyt katkerasta at-miehestä nimitystä vänisijä. Katkeran at-miehen kutsuminen vänisijäksi on sama asia, kuin tikkarin nappaaminen sokerinhimoisen lapsen kädestä ja sen jälkeen tämän tuuppaaminen kumoon. (Katkerilla at-miehillä on toki oikeus haukkua ja pilkata bloggaajaa persoonana – huora, bimbo ja ämmä näin muutaman esimerkin mainitakseni – mutta auta armias, jos bloggaaja kutsuu tällaista nimittelijää vänisijäksi. Jotain rajaa!)

Vänisijät @ Image-lehti

Image-lehden toimituspäällikkö Joanna Palmén, joka kirjoittaa myös Lilyn Rönsy-blogia, on tarttunut ajankohtaiseen aiheeseen, vänisijöihin nimittäin. (Vänisijä = katkera ”at-mies”)

”Netissä käydään sukupuolten välistä sotaa: Miehet tuntevat syrjäytyneensä ihmissuhdemarkkinoilta liian nirsojen naisten takia. Naiset eivät ymmärrä, mistä heitä syytetään”, alkaa Eliitti & Kärsijät –otsikolla varustettu useamman sivun mittainen artikkeli. Joanna on haastatellut artikkeliin muun muassa Henry Laasasta, ja onpa livetapaamiseen ja haastatteluun uskaltautunut yksi vänisijäkin.

Kaikki aiheesta kiinnostuneet, hakekaapa siis lehden tuorein numero lähimmästä lehtipisteestä tai hyvin varustellusta tavaratalosta. Ja ei, en saa tästä mainoksesta mitään rahaa. Keskustelu aiheeseen liittyen jatkuu edelleen Joannan blogissa, josta löytyy lehden painoon mennessä yli 500 kommenttia. Ne on koottu tänne.

Vaikka sinänsä ymmärrän, että parisuhteen ja seksin puute turhauttaa ja suututtaakin, omat tuntoni kiteyttää ehkä parhaiten tämä lainaus artikkelista:

”Sävy muistuttaa monin paikoin maahanmuutosta käydyn nettikeskustelun sävyä: Maailmassa on virhe ja vika on naisten/maahanmuuttajien. Katso nyt tätäkin uutista, nainen/maahanmuuttaja on pahoinpidellyt jonkun! Tilastojen tulkitsemista, yleistyksiä, näsäviisastelua ja rumia sanoja; narttua, pilluja, lesbofemakkoja. Punavihreiden kukkahattutätien tilalla ovat punavihreät femakot.” ….”Naisena keskusteluun on hyvin vaikeaa suhtautua. Pohjaväite tuntuu olevan, että heteronaisten pitäisi ”lopettaa nirsoilu”. Se tuntuu vähän samalta kuin paheksuttaisiin siitä, ettei käytä huntua – tai käyttää huntua, maasta riippuen.”